Uuden vuoden kujeet

Olen tehnyt aviosopimuksen elämän kanssa. Kuuntelemme toinen toisiamme. Olen antanut suuntaviivat ja sitoutunut olemaan liikaa murehtimatta, sitoutunut tarkkailemaan elämän kipinöitä ja oppimaan sen antamista vaikeistakin oppitunneista. Luotan elämän antamien oppituntien olevan itselleni räätälöityjä. Olemme läsnä toistemme hetkissä, ylä- ja alamäissä. Kannustamme toisiamme löytämään itsestämme parhaat puolet, toinen toisiamme tukien. Jaamme ilot ja surut. Elämä on opettanut minut arvostamaan parhaita puoliani. Olen nöyrä mutta kiitollinen elämän edessä. Elämä opetti minut löytämään oman elämäni tarkoituksen vaikeimman kautta. Olen sitoutunut rakastamaan elämää oman elämäni loppuun saakka. Vaikka mitä tulisi vastaan.

Huomenna on vuoden 2016 viimeinen päivä. On myös viimeinen työpäiväni Ruoholahden citymarketissa. Vuosi sitten en olisi uskonut, että lähden opiskelemaan itselleni uutta ammattia. En uskonut, että uskaltaisin. Heittäytyä elämän virtaan. Heittäytyä oppimaan uusia taitoja. Heittäytyä tekemään sitä, mihin sydän kutsuu. Jo ennen raiskaustapaustani olin haaveillut muutoksesta. Se oli hiljainen kuiskaus sisälläni. Vasta nyt on tullut aika. Uskon vahvasti itselläni olevan taitoja ja vahvuuksia, joiden kautta voin auttaa muita. Ei se ole yksipuolista "auttamista". Saan itselleni myös paljon. Psykologia on aina kiehtonut minua, ihmiset pelkoineen ja käyttäytymisineen. Miten eri tavoin pelko muuttuu vihaksi. Miten naamioidumme piilottaaksemme itsemme ja miten kuvittelemme olevamme maapallon ainoita häpeän vartioimia. Yritämme olla täydellisiä. Kuka määrittelee täydellisyyden? Emme yksilöinä uskalla sanoa ääneen, mitä haluamme. Kätkemme pelkomme ja vajavaisuutemme tunnelukkojemme kanssa vihan kaapuun. Siitä kärsivät kaikki. Emme kehtaa pyytää apua silloin kuin sitä eniten tarvitsisimme. 

On aika siirtää tämä vuosi muistojen laatikkoon. Hyvää ja uteliaan uskaliasta uutta vuotta kaikille lukijoilleni <3 Uskaltakaa rakastaa ja nauttia elämästä. Uskaltakaa olla omia itsejänne <3 Muita satuttamatta. Elämme varsin epävakaata aikaa. On paljon asioita, joita en hyväksy. Asioita, joihin en voi vaikuttaa. Rajattomuudella on hintansa. Kaikessa. 

 Täältä tullaan vuosi 2017 <3       Kuva: Mikko Joensivu

Raiskausjulkisuuden merkitys itselleni

Julkisen oikeudenkäynnin jälkeen annoin haastatteluja muutamalle lehdelle ja televisioon. Tietenkin minua pelotti millaiset mahdolliset seuraukset sillä olisi  elämääni. Toisaalta, itse olin valintani tehnyt ja kannoin vastuun päätöksestäni. Eniten pelkäsin saavani osakseni ahdistelua. Pelkoni eivät kuitenkaan toteutuneet. Muutamia epämääräisiä tapauksia tuli eteen, muttei mitään pelottavampaa. Yllätyksekseni naispuolisia. Esiinnyin pelkästään etunimelläni suojellakseni itseäni. Mietin tarkkaan haastattelukanavat ja kieltäydyin muutamasta haastattelusta, jotka olisivat tuoneet esiin enemmänkin omaa persoonaani kuin raiskaustapausta. 

Halusin asiani julkisuuteen, en itseäni, vaikkakin halusin antaa "kasvoni" näkyviksi, jotta varsinkin seksuaalirikosten uhrien olisi helpompi samaistua minuun ja voivansa kokea olevansa uhreja, ei syyllisiä. Kasvojeni näkyminen raiskausoikeudenkäynnin yhteydessä teki mielestäni asian inhimillisemmäksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Sillä halusin saada "tiedotetuksi" muille uhreille, ettei heillä ole mitään hävettävää. Haastattelujen antaminen ilman kasvoja olisi jättänyt asian kaukaisemmaksi ja se ei olisi antanut niin selkeää kannanottoa ja viestiä ihmisille. 

Tapaamani toimittajat ovat olleet ammattilaisia ja tehneet juttuja, joista olen pitänyt itsekin. He ovat olleet huolissaan myös jaksamisestani ja avoimuuden vaikutuksesta minuun. Minusta on ollut  mahtavaa vaihtaa heidän kanssaan ajatuksiaan ja jutella kaikesta muustakin mielenkiintoisesta. Olen monesti miettinyt miten raiskaajan jälkeen kohdalleni on osunut vain "oikeita" ihmisiä. Kaikella tuntuu olevan tarkoituksensa, se on mykistävää. Avoimuuden myötä olen saanut paljon kannustusta ja voimaa tuntemattomiltakin ihmisiltä. Avoimuudella on ollut erittäin tärkeä osa toipumisessani. 

Eräs voimaannuttavista hetkistä liittyi Seiskan Panu Hörkön tekemään juttuun, jossa kerrottiin raiskaajani saaneen paistinpannusta vuonna 2011 vankilassa. Olin sinä päivänä käynyt terapiassa, joka olikin ollut rankempi kerta ja olin vähän mieli maassa. Olin töissä kassalla iltavuorossa, kun työkaverini soitti kassapuhelimeen ja kertoi Seiskan jutusta. Olisi tehnyt mieli hyppiä ja huutaa, olin niin iloinen. Minulla oli kuitenkin sillä hetkellä asiakas ja kerroin asiakkaalle saaneeni hyviä uutisia. Se oli hetki, jota en unohda koskaan. Odotin vain pääseväni lukemaan jutun. Olin hyperonnellinen. Karman laki tuntui toimivan. Kiitos paistinpannun pitelijälle :)

Marraskuussa 2014 aloitin kirjoittaa tätä blogiani. Olin jo toipunut raiskauksestani ja aika oli kypsä suuremmalle avoimuudelle. Onnellisten sattumien kautta Seiskan Panu Hörkkö teki jutun blogistani. Olin ja olen kiitollinen Panun tekemästä jutusta. Halusin tuoda raiskaustapaukseni julki, koska vaikenemalla asenteita ei ainakaan muuteta. 

Avoimuus on ollut positiivista. Olen saanut rohkeutta ja tervettä itsekkyyttä. Elän sydäntäni kuunnellen ja se tekee minut onnelliseksi.

Ensimmäinen työpäivä oikeudenkäynnin jälkeen

20.1.2011 koitti ensimmäinen työpäiväni julkisen oikeusistunnon ja haastattelujeni jälkeen. Olin kuluttanut aikaani netin keskustelupalstoja lukien ja liikuttunut monta kertaa lukiessani kannustavan voimaannuttavia kommentteja. Ilkeät kommentit pystyin jättämään omaan arvoonsa, ne kertoivat enemmänkin kommentoijasta kuin tapahtuneesta. Koin, että elämässä on kaikesta huolimatta aina toivoa. Elämänlankani oli vielä ohut, mutta uskoin vahvasti uskaltaessani tarttua siihen, että siitä tulisi ajan myötä paksu, katkeamaton köysi. 

Seurattuani vilkasta nettikeskustelua, odotin jännittyneenä asiakkaiden suhtautumista minuun. Pelkäsin tietenkin myös asiattomia kommentteja. Työvaatteet päälle ja menoksi. Ja mitä tapahtui?
Ei ainuttakaan kommenttia yhdeltäkään asiakkaalta! Katseista ja eleistä huomasin ainakin joidenkin lukeneen tapauksesta. Viimeistään tässä kohtaa huomasin miten salattu ja kuoliaaksi vaiettu asia raiskaus on. Varmaan moni pelkäsi minun menevän rikki.

Tuki ja kannustus, jonka sain silloisilta työkavereiltani, veti minut sanattomaksi. Sain olla kuin prinsessa, josta kaikki pitivät huolta. Se huolenpito oli timanttiakin arvokkaampaa. En ollut kertonut monellekaan päätöksestäni julkisesta oikeusistunnosta, joten se tuli useimmille yllätyksenä. Hämmästyttävää kyllä, mutta tunsin oloni turvallisemmaksi työpaikallani kuin yksin kotonani. Tiesin, että työkaverini katsoivat jaksamiseni perään. Pääsin työpaikalleni pakoon makuuhuoneeni öistä pelkojen näyttämöä, keittiöni luokseen kutsuvia veitsiä, välttämätöntä toipumiseeni tarvittavaa yksinäisyyttä, jonka syleilyssä nuolin syviä haavojani. Hetkiä, jotka vain lipuivat ohi huomaamattani. Ahdistusta, joka ympäröi minut syvän mustalla harsollaan. Hoipertelua kaiteella, jossa yksikin askel harhaan olisi lennättänyt minut pohjattomaan kuiluun, josta ei olisi ollut paluuta. Harhailua side silmillä miinakentällä. Tarvitsin ihmisiä ympärilleni. Alitajuntani oli tehnyt minulle selviytymissuunnitelman. Ensimmäinen kohta siinä oli mahdollisimman nopea töihinpaluu. Se oli ollut minulle ehdottomasti paras ratkaisu, koska se piti minut elämässä mukana. Työni oli syy herätä aamuisin. 

Jos olisin tapahtuneen jälkeen jäänyt pidemmälle sairaslomalle, olisin luhistunut ja todennäköisesti joutunut hunningolle. Olisi ollut liian helppoa tarttua lohtupulloon työntääkseni sisälläni vellovat piilotetut ja lukitut tunteeni syrjään ja olisin helposti jopa tuhonnut itseäni. Olisin jäädessäni kotini seinien sisälle vaipunut itsesääliin ja yksinäisyydessäni saattanut vajota itsetuhoisuuden kierteeseen. Olisin saattanut alkaa elää elämää, jossa olisin saattanut itseni suuriin vaaratilanteisiin hakeakseni jännitystä tyhjään olooni.

Kohti opiskelijaelämää

Elämä on jatkuvaa muutosta. Olemme niin takertuneita omiin arkirutiineihimme, ettemme aina huomaa jokaisen päivämme erilaisuutta. Päivät tuntuvat toistavan samaa kaavaa ja harvoin havahdumme heräämään horroksestamme. Mietimme niin kuumeisesti mennyttä ja tulevaa, että unohdamme nykyhetken. Tietoisen läsnäolon. Aika karkaa käsistämme. Juoksemme ympyrää omassa kuplassamme. Stressaamme, pysyvätkö elämän langat käsissämme. Moni elää jonkun muun suunnittelemaa elämää. Saatamme elää elämäämme jonkun muun ihmisen kautta. Jotkut puolestaan elävät meidän kustannuksellamme. Naamioidumme, jottemme paljastuisi omina itsenämme. Miten usein pelko on pukeutunutkaan vihan naamioon. Nauramme jäniksille, jotka työntävät päänsä pensaaseen huomaamatta omia käyttäytymismallejamme. Taistelemme elämän virtaa vastaan ymmärtämättä miten kuluttavaa se on. 

Raiskaus kuolemanpelkoineen pysäytti oman elämäni kuin seinään. Hajosin moniksi kappaleiksi niinkuin legopalikat. Otti aikansa koota itsensä, löytää itsensä pala palalta. Mikä parasta, naamioni hukkuivat matkan varrelle. En tarvinnut niitä enää, löysin itsestäni paljon kiinnostavimpia puolia. Opin arvostamaan epätäydellistä minuuttani. Kaatumisten jälkeen opin seisomaan omilla jaloillani. Välillä konttasin nousten aina pystyyn. Opin arvostamaan jopa ujouttani jota ennen olin hävennyt. Opin ettei minun tarvinnut olla kukaan muu kuin oma itseni. Välillä olen tyhmä, välillä viisas. Onneksi osaan nauraa itselleni. Ainakaan minulla ei ole tylsää itseni kanssa. En haluaisikaan olla kukaan muu kuin itseni vaikka välillä se onkin haastavaa. 

Ilman vaikeita kokemuksiani en olisi uskaltanut lähteä opiskelemaan uutta ammattia (lähihoitaja) enkä olisi uskaltanut lähteä toteuttamaan unelmaani. Aika on kypsä. Elän elämäni parasta aikaa ja parisuhteeni on tärkeä peruspilarini. Mikon tuki on tärkeää. Elämä on opettanut minua luottamaan itseeni. Luotan elämän kantavan. Olen oppinut kuuntelemaan sisintäni. Elämäni on seesteisen rauhallista, on helppo hengittää. En koe olevani liian vanha opiskelemaan. Päinvastoin, olen tarpeeksi utelias ja nälkäinen oppimaan uusia taitoja. Elämänkokemus auttaa suhteuttamaan asioita, olen tarpeeksi vahva kohtaamaan raadollisiakin kohtaloita. Oma kokemukseni autettavana olosta sai tiedostamaan, ettei auttaja saa vajota autettavan tunnetilaan. Silloin auttaja itse uupuu eikä pysty toimimaan työssään. Auttaja ei voi päättää miten autettavan tulisi elää elämäänsä (vihaan nipottamista ja silloin onnistuu paremminkin yllyttämään toista pysymään tavoissaan). Tärkeintä on kuunnella ja olla tukena ja kertoa vaihtoehdoista, opastaa. Haluan omalla läsnäolollani tuoda valoa ja turvallisuuden tunnetta tulevaisuudessa kohtaamieni ihmisten elämään. Iloa ja naurua unohtamatta. Haluan tartuttaa toivon kipinöitä. 

Vuoden loppuun asti olen vielä asiakaspalvelussa. Tammikuussa alkaa köyhä opiskelijaelämä. Ei haittaisi vaikka herkut jäisi ostamatta :) Edessä on paljon työtä varsinkin kielten kanssa, mutta minua ei pelota. Sydämessäni on rauha. Se sai tahtonsa läpi :) On helppo hymyillä.

 

Terapia osa 2

Ei ole helppoa hyväksyä omia huonoja puoliaan. Mutta vain tuntemalla itseään pystyy elämästäkin nauttimaan täysillä, muulloin se jää vaillinaiseksi. Vasta kun tunnet itsesi, tiedät mitä elämältä haluat. Terapian tärkein tehtävä on saada asiakas ymmärtämään omia käytösmallejaan ja omaa luonnettaan, jotta tämä voisi kohdata tuskansa silmästä silmään, pakenematta. Terapia antaa keinoja ratkaista menneitä ja eteen tuleviakin ongelmia ja vaikeita tilanteita. Parhaimmillaan se opettaa asiakasta ratkaisemaan ongelmiaan itse.

Tärkein syy terapiaan menemiselleni oli se, että saisin purkaa tunteitani turvallisessa ympäristössä, ammattilaisen seurassa. Vaikka olenkin avoin ja sosiaalinen yksilö, ja minulla oli läheisiä ystäviä, joille pystyin kertomaan tapahtuneesta, en voinut kuitenkaan purkaa vihaani heidän seurassaan. En uskaltanut tehdä sitä myöskään yksin kotona koska se olisi voinut riistäytyä käsistä. Tärkein pointti terapiassa on se, että terapeutti osaa rajunkin tunteenpurkauksen jälkeen saattaa asiakkaansa takaisin turvalliseen ja rauhoittavaan olotilaan. Terapiassa pystyy ottamaan käsittelyyn tunnelukkoja ja sulkemaan ne käsittelyn jälkeen takaisin paikoilleen sielun syövereihin kunnes seuraavalla kerralla ne voisi taas kaivaa esiin. Tämän vuoksi terapeutin ja asiakkaan suhteen on oltava erittäin läheinen. Terapeutilla on suuri vastuu harteillaan tunteidenpurkausten turvallisessa käsittelyssä ja siksi hänen on tunnettava asiakkaansa tunnemaailmoja mahdollisimman hyvin. Terapia on molemminpuolista yhteistyötä, kuin yhteinen yritys, johon molemmat osapuolet antavat oman panoksensa.

Oikeudenkäynnin jälkeisenä päivänä kokeilimme ensimmäistä kertaa, miten silmänliiketerapia (EMDR) vaikuttaisi minuun. Terapiamuotoja on runsaasti erilaisia ja vain kokeilemalla voi löytää itselleen niistä parhaimmin sopivan. Tottakai minua pelotti, jos EMDR ei tehoaisikaan minuun. Ymmärsin kehon ja mielen olevan yhteydessä toisiinsa. Olin jo tapahtumailtana tehnyt havaintoja kehoni reagoinnista ja huomannut kadottaneeni yhteyden kehooni, se oli aivan turta. Raiskaus oli keholle ja mielelle suuri sokki. Jopa pelkkä käveleminen oli erilaista kuin ennen, aluksi se oli raskasta ja minun oli pakotettava itseni raahautumaan eteenpäin. Voimani olivat vähissä. Kehoni jokainen solu oli jännittyneessä tilassa. Kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD), traumasta johtuvista psyykkisistä ja somaattisista jälkireaktioista. Itselläni ne ilmenivät jatkuvana ylivireisyytenä, kävin koko ajan ns. ylikierroksilla, olin koko ajan hermostunut ja levoton. Pitkäkestoisena olotila on ihmiselle erittäin rankkaa. Se kuluttaa voimavarat loppuun. Töissä keskittyminen oli vaikeaa ja huomasin asiakaspalvelutilanteissa ärtymiskynnykseni madaltuneen etenkin jos jokin asia hoitui liian hitaasti. Pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. Psyykelleni teki hyvää joutua pinnistelemään ja kiinnittämään huomiota muuhunkin kuin tapahtuneeseen.

Terapeuttini pyysi minua valitsemaan raiskausillasta tilanteen, joka oli mielestäni pelottavin ja kamalin. Valitsin sitomishetken, koska silloin tunsin olevani lopullisesti ahdingossa ja pelkotilani elämäni jatkuvuudesta oli suurimmillaan. Terapeuttini heilutti kynää silmieni edessä ja tehtäväni oli tuijottaa sitä. Olimme sopineet turvaohjeet, jos minusta alkaisi tuntua liian ahdistavalta. Tuijottaessani kynää, aloin ensin nauraa ja vain hetkeä myöhemmin itkin. Tunnelukkoni alkoivat purkautua. Kehoni sisäiset energiavirrat lähtivät liikkeelle. Se oli hyvä ja lämmin tunne, ikään kuin veri olisi kiertänyt koko kehossani aina varpaisiin asti. Kehoni heräsi henkiin, se oli uskomaton tunne. Silmänliiketerapia oli minun juttuni.


 

Alan vaihto

          Kaikista unelmistamme voi tulla totta, jos meillä vain on rohkeutta      
         tavoitella niitä.
                                      - Walt Disney -

Enpä olisi uskonut raiskausiltanani miten täyteläisen mielenkiintoista elämäni olisi kuuden vuoden kuluttua. Ahdistukseni muuttui itseluottamukseksi, pelkoni muuttuivat rohkeudeksi. Jouduin kohtaamaan itseni ja kasvamaan ihmisenä. Myrskyn jälkeen tyyntyi. Kuolemanpelko opetti minulle läsnäoloa ja auttoi huomaamaan elämän lyhyyden. Kohtasin ihmisiä, jotka opettivat minulle paljon elämästä, saivat minut pohtimaan elämän tarkoitusta. Välillä olin uppotukki, välillä loistoristeilijä. Tunteiden kirjoista kasvoi tasapainoinen aikuinen nainen, jolla on lapsen sydän. 

En koskaan ole menettänyt toivoani, en edes pimeimpinä hetkinäni. Olen uskonut ja uskon yhä edelleen kaikella olevan tarkoituksensa. Kaikkien vaikeuksien jälkeen minusta kuoriutui todellinen itseni. Uskalsin ja uskallan unelmoida. Ei koskaan tiedä kuka kuuntelee, kunhan uskallat lausua toiveesi ääneen. Itse kuuntelen sydämeni ääntä. Se oli vahva luotsini sakeassakin sumussa ja nykyisin se huutaa, jollen tottele. Elämä on ihmeellistä. 

Tammikuussa aloitan lähihoitajaopinnot. Jotkut voisivat sanoa minua hulluksi, kun jätän tutun ja turvallisen toimeentulon. Valitsin alan, joka ei välttämättä ole helpoimmasta päästä. Mutta en ajattele niin. Haluan tehdä arvokasta työtä. Olen ollut asiakaspalvelualalla lähes 25 vuotta. Olen rakastanut työtäni ja välillä tietenkin vihannut. Olen oppinut paljon ja aina olen saanut ympärilleni ihania työkavereita. Ajattelen jokaisen kohtaamani ihmisen opettavan minulle jotakin. Raiskaajani opetti minulle pahuutta ja opin asettamaan itselleni rajat. Opin pitämään puoleni. Pelottavinta oli ymmärtää voivansa itsekkin tappaa nurkkaan ahdistettuna. 

Viime vuoden joulukuussa sain tietää pääseväni Ruoholahden citymarkettiin, jossa aloitin tämän vuoden helmikuussa. Ennen sitä uskalsin pukea unelmani sanoiksi eräälle henkilölle ja hän taas kertoi siitä eteenpäin. Näiden kahden mentorini oppien ja neuvojen avulla uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. Uskalsin hypätä kohti tuntematonta. Paljon opittavaa, mutta olen ottanut haasteen vastaan. Tervetuloa elämä. Lähden toteuttamaan kutsumustani. Askel kerrallaan <3

Marlenelle

Sanat eivät riitä kertomaan miten upea nainen olet, Marlene <3 Jaksoit nousta pimeyden syövereistä loistamaan valoa kohtalotovereillesi. Uskaltaen vihdoin särkeä manipuloinnin maalaaman lapsuutesi ikkunan. Heräten "painajaisunesta", jota monen on vaikea edes kuvitella. Niin kuin totesitkin jossain haastattelussa, tätä tapahtuu koko ajan jossakin päin maailmaa. Myös Suomessa.

Syytteessä on 51-vuotias mies, Marlenen isä, jota syytetään tyttäreensä kohdistuneesta törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hyväksikäyttö alkoi tyttären ollessa yhdeksän vanha. Tyttärelle on tehty useita abortteja ja hän on myös synnyttänyt lapsen. 

Marlene halusi julkisen oikeuskäsittelyn, koska asia ei koske vain häntä. Hän haluaa, että uhreiksi joutuneet hakisivat apua ajoissa eikä halua hyssytellä vaikeita asioita. Marlene teki varmasti vaikean mutta rohkean ja oikean päätöksen tuodessaan julkisuuteen kokemansa insestin, jonka  järkyttävyydellä ei ole rajoja. Tärkein viesti julkisuudella lienee meille aikuisille on kysymys, miksei kukaan reagoinut abortteihin ja nähnyt Marlenen hätää? Vaikka isä onkin ollut lähes koko ajan läsnä lääkärikäynneillä ja taitava puhumaan, niin onko se todellakin voinut sokaista henkilöt olemaan välittämättä? Jos kyseessä olisi ollutkin "pelkkä" vahinko, niin pitäisihän hoitohenkilökunnan silti huolehtia 11-vuotiaan tytön jaksamisesta. Abortti ei ole helppo aikuisellekaan, niin miten sitten lapselle? Kiltit ja arat lapset ovat taitavia kätkemään tuskansa mutta aikuisella on vastuu huomioida asioita, kiireessäkin. Vai olemmeko jo liian kaukonäköisiä: netti ja televisio tuovat koko maailman eteemme ja suremme muiden maiden tapahtumia mutta ummistamme silmämme siltä, miten lähimmäisemme voi. 

Marlenelle toivon paljon voimaa ja vahvuutta käsitellä tapahtunutta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen <3 Uskon vahvasti, että tulet toipumaan ja eheytymään. Kiitos, että uskalsit antaa kasvot järkyttävälle insestille ja tuoda sosiaalitoimen ongelmia esiin. Toivottavasti tämä avaa meidän kaikkien silmiä huomioimaan lähimmäistemme pahoinvointia ja ymmärtämään, ettei mikään ole liian järkyttävää ollakseen totta. Kaikenlainen raakuus on mahdollista ihmismielelle. Syytetylle toivon syyttäjän ajamaa tuomiota ja mielenkiintoista vankila-aikaa.

Vuosipäivä

Tänään tulee kuluneeksi kuusi vuotta elämäni kamalimmista hetkistä, raiskauksestani. Tapauksesta, joka oli elämäni käännekohta ja muutti koko paletin. Tummanpuhuvista sävyistä luopuessani olen oppinut huomioimaan ympäröivän luonnon uskomattoman energisoivat ja samalla rauhoittavat värisävyt. Synkissä pilvissä oli kultareunukset, jotka huomioin vasta myöhemmin.

Matkani kohti eheytymistä on ollut huikea. Olen välttänyt suonsilmät vaikka lähellä uppoamista kävinkin. Sain parhaat mahdolliset matkakumppanit, jotka tönäisivät tarvittaessa takaisin tielle. Harhailin, mutta löysin oikean reitin. Karttana minulla oli vahva tahto selviytymiseen ja uteliaisuus katsomaan edessä olevia tienhaaroja. Viittoja niissä ei ollut, valitsin sydämelläni. Sumussa tarpoessani luotin näkymättömään ohjaukseen. Luotin elämään. Luotin toipumiseeni.

Kaikkein synkimpinä hetkinä annoin tuskan tulla, annoin sydämeni huutaa. Tuska oli niin suurta, että keskitin vähäiset voimani selviämään hetken kerrallaan. Ajattelin, ettei tuskakaan kestä ikuisesti. Suru on surtava silloin kun on sen aika. Surulle pitää antaa aikaa ja se on huomioitava. Monesti manasin, eivätkö kyyneleet lopu koskaan. Keskityin tuskan kohtaamiseen vain olemalla tekemättä mitään ja ajattelemalla. Oli elettävä säästöliekillä.

Tänään olen nainen, joka elää oman näköistä elämäänsä ja rakastaa elämäänsä. Olen onnellinen. Nyt tiedän, kuka olen ja mitä haluan, enkä välitä, mitä muut ajattelevat ratkaisuistani. Olen oppinut olemaan terveellä tavalla itsekäs ja pitämään huolen omista rajoistani. Vierelleni olen saanut rakastamani miehen, joka osaa tukea minua. Luonto on meille tärkeä yhdistävä tekijä. Elän jännittävää aikaa, viikolla 45 selviää, pääsenkö opiskelemaan haluamaani alaa. Se on suuri unelmani. Haluan työhön, jossa voin toteuttaa omaa arvomaailmaani ja käyttää kaikkia vahvuuksia ja taitoja, joita olen oppinut. Haluaisin saada surulliset silmät hymyilemään, enkä nyt puhu itsestäni. Tiedän myös, että opiskelijaelämä on ajoittain rankkaa, mutta paljon rankempaa on olla kuuntelematta sydäntään.

Lopuksi haluaisin rutistaa isänsä järkyttävien raiskausten kohteeksi joutunutta tytärtä. Juttua käsiteltäneen ensi keskiviikkona Oulun käräjäoikeudessa ja tytär haluaa avoimen käsittelyn. Jos satut lukemaan tämän, niin hurjasti voimia ensi viikkoon ja iso voimahali <3 Syytteessä olevat teot ovat niin järkyttäviä, että oksettaa. On todella tärkeää, että nämä vaietut lasten ja nuorten törkeät seksuaalirikokset tuodaan päivän valoon. Tutkittavaa löytynee myös siitä, miksei kukaan aikuinen reagoinut abortteihin?

Terapia osa 1

Oikeudenkäynnin jälkeisenä päivänä minulla oli onnekseni vapaapäivä. Jännitin miten asiakkaat suhtautuisivat minuun julkituloni jälkeen. Sain siis lepopäivän sillä saralla. Mutta vaikka minulla ei ollutkaan työpäivää, jouduin silti työskentelemään itseni kanssa - terapiassa. Olin tähän mennessä tavannut terapeuttiani muutamia kertoja, mutta vasta nyt oli tullut aika aloittaa varsinainen traumaterapia. Ensimmäiset käyntini terapiassa olivat ns. tutustumiskäyntejä, jolloin terapeutti tutustui persoonaani ja laati hoitosuunnitelmaa. Suunnitelmassa ei voida huomioida terapian kestoa eikä lopputulosta, sillä vain aika näyttää lopputuloksen. 

Terapeutti antaa työkalut ja välineet asian käsittelylle ja toimii suunnannäyttäjänä. Tärkeää terapiassa on huomata se, että asiakkaalla itsellään on vastuu omasta paranemisestaan. Ihmiskemia on tärkein työväline, terapeutin on tunnuttava niin läheiseltä ihmiseltä, että hänelle pystyy kertomaan noloimmatkin ajatuksensa (ei sentään ihan kaikkia) ja luonteensa lapsellisuudet. Ilman avoimuutta terapia ei voi toimia. On tärkeää olla oma itsensä ilman rooliviittaa. Luottamus on terapiasuhteen kulmakivi, asiakkaan täytyy tuntea olonsa turvalliseksi avautuakseen. Itselleni koin tärkeäksi myös terapeuttini samanlaisen huumorintajun, huumori oli minulle tärkeä oljenkorsi selviytymisessäni. Halusin ilon asuvan sisälläni kaiken karmeuden keskelläkin. Terapeuttini seurassa olin avoin ja vapautunut, paljaimmillani kuin lehdetön puu. Minun oli helppo ymmärtää hänen ajatuksiaan ja neuvojaan, ne olivat kuin minulle räätälöity. Koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja jopa samankaltaisuutta. Ajatusmaailmamme olivat minusta niin lähellä toisiaan. Meillä tuntui olevan näkymätön henkinen yhteys toisiimme.

On tärkeää huomata, ettei terapeuttikaan omaa supervoimia eikä taikasauvaa auttaakseen asiakkaansa yksin ylös ahdingosta. Asiakkaan pitää auttaa myös itse itseään ja osata ottaa apu vastaan. Terapiasta ei ole hyötyä jos asiakas ei kuuntele terapeutin ohjeita ja ole täysillä mukana toipumisessaan. Terapia on turha osoite silloin kun asiakas ajattelee kaiken olevan hetkessä, korkeintaan muutamassa kuukaudessa ohi ja kuvittelee ettei hänen itsensä tarvitse laittaa tikkua ristiin. Terapia on usein pitkäkestoista ja saattaa kestää jopa vuosia. Ja kyllä: on raskasta kurkistaa ja tutkia omia luurankojaan. Terapiassa ei voida suppeasti käsitellä pelkästään tapahtunutta vaan siellä on pakko kaivaa menneisyyttä esiin. Nekin asiat, jotka haluaisi unohtaa. Ei ole helppoa uskaltautua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Vasta silloin elämä voi näyttäytyä ihmiselle kaikkein täydellisimpänä, kun tutkii omia polkujaan ja oppii tuntemaan itseään.
 

Raiskaaja on sadisti

Olen aina lukenut uteliaana rikosuutisia. Olisi kiehtovaa saada selvyyttä tekijöiden aivoituksiin. Toisaalta, en ehkä haluaisi sittenkään tietää, miten kylmäverisesti psykopaatti toimii, ilman empatian häivähdystäkään. Kykenee valehtelemaan niin hyvin jopa itselleen, että kehon muistiin tallentuu kuviteltu, valheellinen totuus. Kykenee kaksoiselämään, jonka juonen käänteitä parhaimmatkaan käsikirjoittajat eivät osaa kuvitella. Monen monta kertaa olen miettinyt, mikä saa raiskaamaan. Maallikkona useimpien murhaajienkin motiivit tuntuvat selkeämmiltä. Mutta raiskaus?

Raiskaaja on sadisti, joka saa polttoaineensa uhrinsa pelokkaista silmistä. Raiskaaja nauttii saadessaan uhrinsa kärsimään. Raiskaaja on tyhmä pelkuri, joka ei osaa käsitellä omia tunnelukkojaan. Uskon vahvasti, että maailman ongelmista suurin osa poistuisi ilman seksuaalista turhautuneisuutta. Mutta ihminen on tyhmä. Ihminen keksii kaikenlaisia "siveellisyyssääntöjä" uskonnon varjolla. Suomessakin homoseksuaalisuus on pitkälle viime vuosiin asti ollut suuri tabu. Tunnen monia pareja, jotka ovat jopa onnellisempia kuin monet heterot. Itse ajattelen, että kahden aikuisen ihmisen tasavertaisessa suhteessa kaikki on ok, mikä ei satuta toista. En todellakaan ymmärrä, mikä homoudesta tekee niin pelottavaa.

Liian usein rikoksissa "yliymmärretään" tekijän aikaisempia traumaattisia kokemuksia. Vastuuta sysätään yhteiskunnan harteille, vaikka vastuu teosta on ainoastaan tekijän. On toki tärkeää profiloida jokainen tapaus erikseen, koska silloin saadaan ennaltaehkäisevää tietoa mm. perhesurmaajista. Raiskaajien profilointi lienee vaikeaa, koska raiskaajien joukko on niin kirjavaa. Jokainen yhteiskuntaluokka on edustettuna. Raiskaajan vastuuta yritetään siirtää uhrin pukeutumiseen ja juomiseen. Toki vahva humalatila on riski joutua mihin tahansa onnettomuuteen tai rikoksen kohteeksi. MUTTA VÄITÄN: kukaan normaali ihminen ei saa kiksejä sammuneen raiskaamisesta. Kukaan normaali ihminen ei kiihotu kumppanista, jonka sydän itkee paniikkikohtauksen partaalla. En usko myöskään pukeutumismyyttiin. Tietenkin on yksittäistapauksia ja joissakin kulttuureissa seksikkäästi pukeutunut nainen on vapaata riistaa. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni raiskaaja on oikeasti raiskannut pukeutumisen perusteella. 

Raiskaaja on empatiakyvytön luuseri, joka kokee olevansa oikeutettu raiskaamaan. Tunteekohan raiskaaja koskaan tehneensä väärin ja katuuko hän koskaan tekoaan? Tajuaako hän koskaan miten julmasti on pilannut uhrinsa elämän? Osa ei varmasti edes ymmärrä raiskanneensa. Uskon omankin raiskaajani kuuluvan tähän joukkoon.

Kiitos kannustavista viesteistä

                                Elämän salaisuus ei piile siinä, mitä sinulle tapahtuu,
                                vaan siinä, mitä teet sillä, mitä sinulle tapahtuu.
                                                 - Norman Vincent Peale -

Saavuttuani kotiini oikeusistunnon jälkeen sukelsin netin keskustelupalstoille. Osasin odottaa asiattomuuksia, mutta yllätyksekseni sain todella paljon hyvää ja kannustavaa palautetta. Asiattomat viestit osasin jättää omaan arvoonsa, niillä ei ollut minulle merkitystä. Miksi olisi ollut? Nehän olivat vain kirjoittajien omia mielipiteitä ja osa oli varmasti tarkoitettu provosoimaan. Sitäkin suurempi merkitys oli kannustavilla viesteillä. Sain niistä todella paljon voimaa, se oli ihan käsittämätöntä. Viimeistään nyt huomasin, miten suuri energia sanoissa virtaa. Kiitos kannustavista viesteistänne <3 Ne kohdistuivat suoraan sydämeeni ja niiden ansiosta ammennan toivottavasti myös voimaa eteenpäin muille raiskauksien särkemille sydämille <3 

Raiskaajan saaminen oikeuden eteen oli minulle tärkeä hetki. Se oli käännekohta, jonka jälkeen toipuminen alkoi vaikuttaa selkeältä tavoitteelta. Sen jälkeen en epäillyt hetkeäkään, ettenkö tulisi toipumaan. Olin monta kertaa mielikuvissani nöyryyttänyt ja kiduttanut raiskaajaani. Keksin siihen mitä erilaisempia tekomuotoja. Julkinen oikeuskäsittely oli tärkeä osa toipumisprosessiani. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten suuri vaikutus raiskaajan näkymisellä julkisuudessa olikaan vihani käsittelyssä. Julkinen häpeäpaalu. Minun kostossani raiskaajani sai rangaistuksensa. Sain itseluottamusta siitä, etten tyytynyt raiskattuna antamaan valtaani enkä sieluani raiskaajalle. Luonteeni ei antanut periksi epäoikeudenmukaisuudelle. Raiskaajani joutui vastaamaan teoistaan. 

Tiedostin voivani itse vaikuttaa toipumiseeni ja itse valitsin, millaiseksi halusin rakentaa uuden minuuteni. Myöskään uskoni omaan elämänhallintaani ei pahemmin horjunut. Vain minä yksin olin vastuussa omasta toipumisestani. Kukaan muu ei voinut parantaa haavojani, mutta tarvitsin siihen muiden apua. Meistä jokainen tekee valintoja, joilla jokaisella on vaikutusta elämäämme. Valitsemme omat tienhaaramme ja suuntamme. On toki paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Ne tulee vain hyväksyä osaksi elämää ja kohtaloamme, koska mitä muuta voisimme tehdä? 

Kiitollisuuteni elämäni jatkumisesta oli suurin suojakilpeni katkeroitumista vastaan. Itselleni suurimmaksi yllätyksekseni muodostui uskomaton kykyni optimistisuuteen kaikkein rankimmallakin hetkellä. Joka päivä hämmästelin omaa käyttäytymistäni ja omaa ajatusmaailmaani. Se oli jotain sellaista salaperäistä lumoavaa ihmeellisyyttä ja voimaa, joka meni yli oman tajunnanrajani. Käsittämätön tunne siitä, että jokaista askeltani seurataan ja minua suojellaan. Kaikella tuntui olevan tarkoituksensa. Olin kuin tarkasti ohjelmoitu pelinappula jossain suuremmassa kokonaisuudessa. 

                               
                        

Oikeuskäsittely osa 3

Oikeudessa kuunneltiin tietysti myös hätäpuhelut. Olin saanut poliisilta tallenteen niistä, mutta en ollut uskaltanut kuunnella niitä kotonani. Kuullessani oman hätääntyneen ääneni, aloin itkeä. Puhelut veivät minut hetkessä raiskausillan tunnelmaan. Puheluista aisti purkaantuneen kauhuni ja myöhemmin myös helpottuneisuuden hengissä selviämisestä. Sen tunteen kun aloin tajuta elämäni kauheimpien tuntien päättyneen. Nyt tiesin, miltä tuntui, kun veitsen viiltävä kuolema oli vain senttien päässä. Hätäpuheluista kuultava tuska tulisi olemaan osa menneisyyttäni. Käännekohta, jossa sain toisen tilaisuuden elämään. Aioin ottaa siitä kaiken irti. Minä en antaisi raiskaajan pilata loppuelämääni. Ei, minulla ei ollut enää pelättävää, minulla oli ELÄMÄ. Edessäni oli puhdas valkoinen sivu, jonka piirtäisin täyteen elämän kauneimpia kukkia. 

Oikeudenkäynti alkoi lähestyä loppuaan siltä päivältä ja tuomareiden oli tullut aika antaa ratkaisunsa. Vastaaja eli raiskaajani oli siis tunnustanut tekonsa ja myöntänyt syytteet oikeiksi. Puolustus kuitenkin näki vain ryöstön olleen etukäteen suunniteltu, ei raiskauksen. Syytetyn asianajaja pyysi miehen passittamista mielentilatutkimukseen. "Teossa on sellaista summittaisuutta, että mielentilan tutkiminen on aivan välttämätöntä", hän perusteli. Syytetty vaikeni oikeudessa, hän ei halunnut kommentoida mitään. "Hän on äärettömän pahoillaan kaikesta, jos sillä nyt on enää mitään väliä, mitä hän sanoo", syytetyn asianajaja totesi. 

Minulle itselleni raiskaajani anteeksipyynnöllä ei ollut merkitystä, se oli mielestäni vain sanahelinää. Mielestäni hän oli pahoillaan vain siitä, että jäi kiinni. Olihan hän kaikin mahdollisin selityksin yrittänyt todistella syyttömyyttään. En uskonut hänen edes ymmärtävän, miten julmaa raiskaaminen on. Itse uskon myös raiskauksen olleen suunniteltu. Tapahtumat pukuhuoneessa kääntyivät melko nopeasti raiskaukseen. Eihän hänellä olisi ollut mitään menetettävää, jos hänen suunnitelmansa maasta poistumiseen olisi toteutunut. Onnekseni raiskaaja ei ottanut huomioon, että saisi peräänsä huippupoliisit :)

Oikeus totesi raiskaajani syylliseksi raiskaukseen. Oikeus otti kuitenkin "aikalisän" ja antaisi välituomion tai tuomion kahden viikon kuluttua. Välituomio tarkoitti tässä tapauksessa tekijän mielentilan tutkimista. Istunto oli päättynyt. Oikeudenkäyntipäivä oli nyt ohi ja jännittämiseni purkautui suunnattomana tyhjyyden tunteena. Tältäköhän tuntui myös maaliviivan ylittäneestä urheilijasta joka kaikkensa antaneena kaatui maahan? Olin selvinnyt kunnialla rankasta päivästä ja kaikki oli mennyt hyvin. En voinut kuin ihmetellä sitä äärettömän suurta voimaa ja vahvuutta, jotka minulle oli annettu <3

Oikeuskäsittely osa 2

Syyttäjä esitteli tarkemmin käsiteltävän rikoksen ja kertoi käsityksensä rikoksen vaiheista. Raiskaajani pysyi vaiti ja tulkki käänsi hänelle oikeudessa puhutut asiat. Hänen asianajajansa lausui oman näkemyksensä asioihin, mm. teon suunnitelmallisuuteen. Oikeudessa kuultiin myös todistajia. Saliin kutsuttaessa todistajan pitää ensin antaa vala/vakuutus siitä, että hän kertoo tapahtumista totuuden mukaisesti. Traumaterapeuttini Kirsi antoi lausuntonsa rikoksen vaikutuksesta psyykeeni ja siitä seuranneista oireista. Työkaverini ja hyvän ystäväni Jaanan tullessa todistamaan taisin olla yhtä jännittynyt kuin hänkin. Todistajat joutuivat todistamaan raiskaajan puoleiseen osaan, raiskaajan silmien eteen. Tiesin raiskaajani näkemisen olleen erittäin kova paikka ystävälleni, joka oli joutunut elämään kanssani ne kaikkein mustimmat ja ahdistavimmat hetket. Hän oli ollut kaikkein lähimpänä sitä tuskaa, jota jouduin sisälläni kantamaan. Hän purskahti itkuun kesken todistuksen. Jaoin saman tunnetilan hänen kanssaan. 

Istunnon välissä oli yksi lyhyehkö tauko. Oloni oli jotenkin epätodellinen ja yllättävän rauhallinen sisälläni olevasta myllerryksestä huolimatta. Tauolla oikeustoimittaja Susanna Reinboth pyysi minulta kommenttia Nelosen uutisiin. Haastattelun puolivälissä möläytin halunneeni tappaa raiskaajani ja sen jälkeen minua alkoi hymyilyttää. Onneksi se kohta oli poistettu. Lisäksi annoin kommenttia Ilta-Sanomien toimittajalle sekä Lainvalvojat-ohjelmaan. Toimittajat käyttäytyivät erittäin asiallisesti ja olisin halunnut jäädä kuuntelemaan enemmänkin Ilta-Sanomien Rami Mäkisen työhönsä liittyviä kokemuksia, mutta piti palata takaisin saliin. 

Kuten Susanna kirjoittikin myöhemmin Lakimiesuutisten kolumnissaan, tilanne oli varmasti vaikea myös toimittajille. Raiskatun haastattelu omilla kasvoillaan oli heille uusi kokemus ja varmasti he miettivät, olinko ihan täysissä järjissäni päätökseni kanssa. He joutuivat miettimään, tulisinko myöhemmin katumaan antamiani haastatteluja ja miten psyykeni kestäisi ns. "raiskausjulkisuuden" seuraukset. He eivät tunteneet minua, vaikka uskonkin heidän aika nopeasti huomanneen tietynlaisen tasapainoisuuteni ja vahvuuteni, vaikka rikoksesta olikin kulunut vasta vajaat kolme kuukautta. Olin kyllästynyt siihen, että asioista vain vaiettiin. Asenteet tarvitsivat tuuletusta, niin raiskattujen omat kuin muidenkin. Minua eivät lannistaneet kuulemani kommentit: "tuo ei auta mitään, ihan turhaa, oletko ihan varma, mitä olet tekemässä, tulet katumaan myöhemmin". Olin pohtinut asiaa tarpeeksi ja koska olin päätökseni jo tehnyt, mikään ei voinut kääntää enää päätäni. Toimittajia ja mediaa tarvittiin kertomaan asioista avoimesti. 

Salissa kerroin tapahtumista rauhallisesti. Minua ei hävettänyt lainkaan, sillä tiesin ettei kukaan nauraisi minulle. Jännittämisestä johtuen unohdin kertoa erittäin tähdellisen ja minulle itsellenikin kamalimman hetken, jolloin raiskaaja laittoi veitsen kurkulleni. Onneksi syyttäjä puuttui asiaan ja kysyi siitä minulta. Syyttäjä ja tuomarit tietävät, ettei asioiden kertominen suullisesti ole aina helppoa jännittämisen vuoksi. Jännitin eniten juuri omaa puhumistani, sillä pelkäsin meneväni lukkoon. Kaikki sujui kuitenkin hyvin.

Oikeuskäsittely osa 1

                             Jos luulet olevasi liian pieni vaikuttamaan asioihin,
                    yritä nukkua suljetussa huoneessa, jossa on moskiitto.
                              - afrikkalainen sananlasku -

18.01.2011 oli yksi elämäni jännittävimmistä ja ikimuistoisimmista päivistä: raiskausoikeudenkäyntipäiväni Helsingin käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuden pihalla vastassa olivat terapeuttini, tutkijapoliisit ja turvallisuuspäällikkömme. Saavuimme oikeuteen yhdessä hyvän ystäväni ja työkaverini Jaanan kanssa. Sain myös tietää paikalla olevan mediaa ja vaikka jännitinkin, olin samalla helpottunut toimittajien kiinnostuksesta asiaan. Olen pohjimmiltani ujo, vaikkei sitä varmaan heti uskoisikaan :)

Turvallisuustarkastuksen jälkeen saavuimme aulaan, jossa tapasin asianajajani Aarno Arvelan. Hän kertasi minulle vielä käytännön asioita ja sen jälkeen halusin vaipua omiin ajatuksiini. Yritin rauhoitella itseäni, minun piti vain hyväksyä tilanne, sillä tämä oli niitä hetkiä, joihin en itse voinut vaikuttaa. Minulla oli kuitenkin vahva luottamus elämän kantavuudesta. Tämä päivä olisi tärkeä käännekohta elämässäni, raiskaajani oli saatu oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Kaiken jännityksen ja levottomuuden alla minulla oli ihmeellisen vahva ja rauhallinenkin olo. Tiesin selviytyväni. Elämä oli kaunista myös raiskauksen jälkeen. Sisäinen hehkuni ei ollut kadonnut mihinkään, se oli vain palanut säästöliekillä. Raiskaajani ei saanut vietyä elämänjanoani ja voimaani. Toki olin tehnyt paljon töitä asenteeni eteen ja työ jatkuisi terapiassa. Pelkäsin raiskaajani näkemistä ja vihani purkautumista.

Hetki tuli ennen kuin ajattelinkaan, raiskaajani tuotiin aulan kautta. Ja ennen kuin tajusinkaan, huomasin tuijottavani raiskaajaa silmiin. Se oli vain ohikiitävä silmänräpäys enkä tietoisesti ehtinyt ajatella mitään. Käänsin vain katseeni automaattisesti nopeasti muualle. Alitajuntani kautta tajusin olevani tuon saastan yläpuolella. Kuulutus kertoi käsittelyn alkavan ja oli aika astua saliin. Olin niin omissa ajatuksissani, että tuskin huomasin ympärillä olevia kameroita. Mennessäni saliin välttelin katsomasta raiskaajaani. Arvela ohjasi minut omalle paikalleni. Istumajärjestys oli suunniteltu niin, ettei asianomistajan eli minun ja vastaajan eli raiskaajan tarvinnut katsella toisiaan. Käräjätuomari antoi kuvaajien hetken kuvata salin edessä kunnes toimittajat asettuivat paikoilleen ja käsittely alkoi. Se, että halusin oikeudenkäyntini julkiseksi tarkoitti siis sitä, että saliin olivat tervetulleita muutkin kuin asianosaiset. Toimittajat kutsuin itse paikalle ja onneksi he ottivat kutsun vastaan :)

Yksityiskohtaisesti en enää kovin hyvin muista istunnon kulkua. Muistaakseni käsittely alkoi sillä, että kihlakunnansyyttäjä Sakari Tiilikainen esitteli aluksi syytteen ja vaati epäillylle 8-10 vuoden vankeustuomiota. Rikosnimikkeinä olivat törkeä raiskaus, törkeän ryöstön yritys, törkeä vapaudenriisto ja lievä petos. Syyttäjä perehtyy rikoksiin esitutkintapöytäkirjojen pohjalta ja toimii yhteistyössä poliisin kanssa esitutkinnan aikana. Oikeusistunnon kannalta syyttäjän rooli on hyvin keskeinen. Syyttäjä toimii itsenäisesti eikä hän ole osa tuomioistuinta. Hänen tehtävänään on tuoda esiin rikosasiaa koskeva näyttö ja tuoda esiin myös vastaajaa puolustavat seikat jos niitä on. Käräjäoikeus puolestaan joko hyväksyy tai hylkää syyttäjän esittämän syytteen. Istunnossa olivat läsnä käräjätuomari, joka toimi istunnon puheenjohtajana ja lautamehet. Vastaajan vuoro oli joko myöntää tai kiistää tekonsa. Raiskaajani ei itse halunnut tulla kuulluksi joten hänen asianajajansa kertoi tekijän myöntävän syytteet oikeiksi. Hän siis tunnusti tekonsa. Mahtavaa!!! 

Oman polkuni valinta

10.01.2011 menin tapaamaan asianajajaani Aarno Arvelaa. Käräjäoikeuden oikeuskäsittely olisi 18.01.2011. Kävimme pääkohtia läpi Arvelan kanssa. Oikeudenkäynnistäni tulisi siis julkinen. Olin jo tutkija Riku Kytölän kanssa käynyt läpi ja pohtinut omia pelkojani asian tuomisesta julkisuuteen. Riku osasi kumota pelkojani todella hyvin perustellen osan niistä turhiksi. Arvela kertoi käytännön asioista salissa. Eniten minua pelotti, miten osaisin suullisesti kertoa käräjätuomarille selkeästi tapahtumat, etten joutuisi paniikkiin. Raiskaajani näkeminen pelotti myös. Pelkäsin vihani purkautumista ja sitä, pystyisinkö hillitsemään itseni. Pelkäsin raiskaajani jatkavan värikkäiden tarinoidensa kertomista istunnossa. Arvela ja poliisit rauhoittelivat kuitenkin minua, että tuomari viheltäisi kyllä pelin poikki, jos tulisi liian rankkoja kysymyksiä, koska kyseessä oli raiskausoikeudenkäynti.

Kokemani kuolemanpelko oli kuin bensa tulelle ja minä olin se tuli. Roihuin täydellä liekillä, koska olin saanut toisen tilaisuuteni elämään ja se oli minun punainen lankani. Se oli myös porttini ja siltani sisäiseen minuuteeni, omaan kehittymismahdollisuuteeni ihmisenä. Olen monesti ollut mykistynyt miten erilaisia me ihmiset olemme ja silti meissä kaikissa on paljon samankaltaisuutta. Yhteistä meille kaikille on se, että haluamme saada osaksemme huomiota, arvostusta ja kunnioitusta toisilta ihmisiltä. Haluamme löytää oman paikkamme elämässä. Eroavaisuutena on se, miten itse käyttäydymme saadaksemme nämä meille tärkeät asiat. Käyttäytymisellämme kutsumme joko toisia ihmisiä luoksemme tai sitten ajamme heitä poispäin itsestämme. On helppoa siirtää vastuu omasta huonosta olostaan muille ihmisille ja mennä sieltä, mistä aita on matalin. Vain rakastamalla ja arvostamalla itseään voi rakastaa ja arvostaa muita. Maailmassa on paljon yksinäisiä "susia", jotka peiliin katsoessaan näkevät muut ihmiset pahoina ja itsensä "enkelinä". Ollaan pahuuden syntysijoilla. Laumaksi kasvaessaan pahuus sikiää järkyttävällä nopeudella. 

12.01.2011 ilmoitin pariin mediaan uutisvinkin tulevasta raiskausoikeudenkäynnistä. Minun piti vain pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Minulla oli vahva ja varma olo päätöksestäni ja tiesin, etten tulisi katumaan. Tärkeintä minulle oli, että asia olisi julkisuudessa enkä minä itse. Minun piti kuitenkin antaa raiskatuille "kasvot", jotta tapahtuneesta saisi paremmin käsityksen ja ihmisten olisi helpompi samaistua asiaan. Halusin avoimella oikeuskäsittelyllä tuoda esiin sen, ettei seksuaalirikoksen uhrin tarvitse hävetä ja syyllistää itseään. Halusin kiinnittää huomiota mitättömiin tuomioihin. Minusta se oli ainut keino vaikuttaa asioihin. Tiedostin, miten helppoa aiheesta olisi ollut repiä kohuotsikoita. En uskonut niin kuitenkaan käyvän. Nettikommentoinnista en ollut kovinkaan huolissani, olin tarpeeksi vahva jättääkseni taka-alalle mauttomat heitot. Itse tiesin, miten asiat olivat. Olin päätökseni kanssa todella yksin, se oli vain ja ainoastaan minun päätökseni. Ja vain minä itse olin vastaamassa seurauksista, millaisia ne sitten tulisivatkaan olemaan. Vaikka pelkäsinkin, syvällä sisimmässäni oli rauha. Sain voimaa siitä, että saattaisin auttaa muita raiskattuja. 

Peloista ja jännityksestä huolimatta myös odotin oikeudenkäyntiä mielenkiinnolla. Se tulisi olemaan tärkeä päivä itselleni raiskaajani jouduttua oikeuden eteen. Tässä vaiheessa en ajatellut vielä tuomiota. Tiesin kaiken menevän omalla painollaan, en voinut vaikuttaa siihen. Aloin vähitellen ymmärtää omaavani asenteen, joka ei koskaan perääntyisi taistelussaan, vaan katsoi pelkojaan rohkeasti silmiin. En koskaan menisi sieltä, mistä aita on matalin, vaan kiipeäisin aidan päälle tarkkailemaan maailmaa uteliaana ja elämännälkäisenä. Avoimen haavoittuvaisena elämän kolhuille, mutta sen ansiosta tarpeeksi herkkänä vastaanottamaan elämän kauneuden ja ainutkertaisuuden. Tarttumalla kiinni jokaiseen hetkeen, koska niiden mentyä ne häviäisivät äärettömään avaruuteen.

Vaikea päätös

Joulukuussa 2010 sain tietää raiskaustapaukseni etenevän syyttäjälle. Poliisit olivat saaneet esitutkinnan nopeasti valmiiksi. Työpaikkani valvontakamerat todistivat tapahtumat myymälätiloissa askel askeleelta ja minulle tehdyistä tutkimuksista paljastui karu todellisuus. Tarvittavat todisteet olivat paketissa ja veitsikin oli löydetty. Raiskaajani oli myös tunnustanut tekonsa. Poliisilta sain pöytäkirjan esitutkinnan valmistuttua. Pöytäkirjan valvontakamerakuvat kertoivat karua kieltään ja palauttivat tunnetilat mieleeni. Ajattelen kuvien näkemisestä olleen apua trauman tunnelukkojen käsittelyssä. Kuvien avulla pystyin palauttamaan tapahtuneen mieliini yksityiskohtaisemmin nähdessäni omat hätääntyneet, pelon sokaisemat kasvoni. Kuvista näin myös sisimmässäni vellovan aggressiivisen vihan. Traumatilanteen käsittely ja omien pelkojensa kohtaaminen mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen on tärkeää psyykelle ja toipumiselle. Traumaa ei voi piilottaa sisimpäänsä, koska käsittelemättömänä se palautuu bumerangina mieleen takaisin ennemmin tai myöhemmin.

Raiskaajan kuulustelukertomukset vain voimistivat tahtoani saada tekijä vastuuseen teoistaan. Hän kertoi: "Minulla on paha olo, jolloin olen näitä pahoja asioita tehnyt. Suunnittelin tätä tekoa kolme päivää. En suunnitellut raiskaavani ketään etukäteen. Koko juttu oli siis päähänpisto. Kun minulle tulee tämä tunne, että minun pitää raiskata joku, jokin minun sisälläni siis sanoi minulle, että minun pitää raiskata. En ymmärrä tätä asiaa, koska en ollut oma itseni tapahtumahetkellä, minua itseänikin pelottaa tuo kertomus, mitä minulle luettiin. Minulle tulee näitä puuskia, jolloin vaan teen, mitä teen, enkä ajattele sen kummemmin tekemisiäni. Jälkikäteen en usein muista niistä mitään. Tällöin pahan olon vallassa voin tehdä ihan mitä vain. Kun minulle tulee tämä paha tunne, voin silloin ihan hyvin tappaa ihmisenkin." Raiskaaja kertoi, että hän oli tämän pahan tunteen vallassa koko ajan kun hän oli seurassani. Raiskaaja kuvasi tätä tunnetta Bad spirit- olotilaksi.

Sain poliisilta myös cd-levyn, jolle oli tallennettuna omat hätäpuheluni. Kotonani en pystynyt kuuntelemaan niitä, en halunnut kuulla hätääntynyttä ääntäni. Kuulin ne ensimmäisen kerran oikeudenkäynnin istunnossa. Vähitellen taka-alalla ollut oikeudenkäynti alkoi tuntua todelliselta ja lähestyvän kovaa vauhtia. 

Ennen oikeudenkäyntiä minun oli tehtävä tärkeä päätös: halusinko avoimen käsittelyn? Päätös ei ollut helppo. Toisaalta tiesin jo pohdinnan alussa, että halusin. Sen jälkeen minun oli käsiteltävä kaikki epäilykseni ja pelkoni siitä, mitä päätökseni pahimmillaan saattaisi merkitä. Eniten pelkäsin joutuvani ahdistelijoiden kynsiin tai jopa saavani tappouhkauksia. Ajattelin asiaa mahdollisimman monelta kantilta. Eniten epävarmuutta koin siitä, ettei minulla ollut ketään kenen kanssa olisin pohtinut asiaa. Ystävillenikään en voinut purkaa mieltäni askarruttavia asioita, koska koin, ettei kukaan ymmärtänyt päätöstäni.  Enkä sitä kauheasti odottanutkaan, he olivat tietenkin huolissaan, olenko täysissä järjissäni. Oman haasteensa toi myös se, että olin ns. "julkisessa" työssä, kaupassa. Kuka tahansa voisi tulla aukomaan päätään. 

Vaakakuppi kallistui kuitenkin optimismiin ja positiivisuuteen. Julkisella käsittelyllä halusin varmistaa, että vankilassa tiedettäisiin, miltä raiskaajani näyttää. Halusin raiskaajani naaman julkiseen häpeäpaaluun. Se olisi minun kostoni.

Ahdistuksen yö

10.12.2010 jouduin jäämään pois töistä rankan ahdistuskohtauksen vuoksi. Edellinen yö oli ollut painajaismainen. Pelkotilat iskivät päin kasvojani ja pelkäsin etten selviäisikään. Tärisin, itkin, hikoilin ja pelottavan ahdistavat ajatukset ottivat minut valtaansa. Makuuhuoneeni tuntui kidutuskammiolta ja keittiöni veitset huusivat luokseen. Pimeys otti minut valtaansa ja pelkäsin jonkun pahan tulevan ovesta. Pelkoni oli enemmän abstraktia kuin konkreettista. 

Oman mieleni pimeys sai minut pelkäämään. Yön pimeys puolestaan täydensi ahdistustani. En uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsin jonkun tulevan tappamaan minut. Nyt myöhemmin ymmärrän pelänneeni eniten itseäni, mieltäni. Pelkäsin tekeväni itselleni jotain - vahingossa. Pelkäsin olevani niin loppu, etten jaksaisi. Pidin käsivarsistani kiinni ja yritin siten saada tuntemaan itseni todelliseksi. Silitin ihoani ja yritin kehoni kautta vaikuttaa mieleni rauhoittamiseen. Tunsin oloni maailman yksinäisimmäksi, onnettomimmaksi ja loppuunkäytetyksi. Pelkäsin lakkaavani hengittämästä, taisin saada jonkinlaisen paniikkikohtauksen. 

Yöt olivat aikaisemminkin olleet välillä vaikeita ja olin tuskaillut ahdistuksen kourissa mutta tämä oli ehdottomasti vaikein ja kamalin yö. Olin nähnyt painajaisunia veitsistä ja tappamisesta ja juossut unissani pakoon tuntemattomia ihmisiä. Tämä yö erosi painajaisunista siinä, että olin hereillä keskellä mieleni aiheuttamaa painajaispelkoa. Tämä oli valvepainajaista. Myöhemmin ymmärsin alitajuntani vihdoin päästäneen irti kontrollistaan ja viskaavan kaiken kerralla silmilleni. Tätä hetkeä olin pelännyt, en tosin ollut tiennyt missä muodossa se eteeni avautuisi. Eniten pelkäsin mielenterveyteni horjuvan, etten jaksaisi. En soittanut ystävilleni, koska tämä oli minun oma taisteluni. Pyysin korkeimmilta tietoisuuksilta suojelusta itselleni ja voimaa käsitellä tapahtunutta. 

Aamun valjettua valo teki tehtävänsä ja helpotti ahdistustani. Soitin työpaikkamme erikoislääkärille heti aamulla. Lääkäri määräsi minulle rauhoittavia ja unilääkettä. Hain lääkkeet apteekista. En ollut aikaisemmin halunnut lääkitystä koska pelkäsin tulevani riippuvaiseksi niistä ja pelkäsin niiden vaikutusta psyykeeni. En kuitenkaan koskaan myöhemmin tarvinnut lääkkeitä. Tietoisuus niiden saatavilla olosta rauhoitti mieltäni. Kauhujen yöni jäi viimeiseksi. Alitajuntani tarvitsi voimakkaan purkauksensa, että se jaksaisi toimia majakkana jatkossakin. Tunnelukkoni avautuivat käsittelyyn. Niiden käsittely jatkui terapiassa turvallisessa ilmapiirissä. 

Hyväksyn elämän sellaisena kuin se tulee vastaan silloin kun en pysty itse vaikuttamaan asioihin. Tapahtunutta ei voinut muuttaa, raiskausta ei saanut poistettua elämästäni. Pystyin kuitenkin vaikuttamaan raiskauksen jälkeiseen elämääni ottaen vastuun omista ajatuksistani. En koskaan kysy miksi Jumala sallii kaiken epäoikeudenmukaisuuden, minusta kysymys on turha. Ei ole olemassa helppoa elämää, kenellekään. Ei edes lottovoittaja-naapurille :) Ihmiselämähän on nuoralla tanssimista, minä hetkenä tahansa voit tippua korkeudesta ja kuolla. Siksi pitäisi muistaa elää jokaisena päivänä. Tietoinen läsnäolo on haasteellista saavuttaa, mutta se palkitsee kantajansa.

Anteeksianto

Sana anteeksianto tarkoittaa itselleni lähinnä sitä, että joku loukkaa tunteitasi esimerkiksi sanallisesti ja hänen pyydettyään anteeksi pystyt unohtamaan loukkauksen ja annat konkreettisesti anteeksi. Et muistele pahalla jälkeenpäin. Tapauksissa, joihin myös kokemani raiskaus kuuluu, käytän mieluummin sanaa itsensä parantaminen. En koe antaneeni raiskaajalleni anteeksi, vaikka olenkin päässyt tapahtuneen yli. Minulla ei ole enää mitään tunteita raiskaajaani kohtaan, en tunne vihaa mutten suruakaan. Kun kirjoitan blogiani, mieleni ja kehoni ovat rauhallisuuden tilassa. Nautin kirjoittamisesta. Tosin välillä koen syviä kuohahduksia muiden kokemista raiskauksista ja tapahtumista, joissa pahuus heittää miekkansa hyvyyttä kohti tappaen tämän. 

Itsensä parantaminen on henkisen kasvun matka, jossa joudut sukeltamaan sielusi syövereihin käsittelemään pahimpia pelkojasi. Se on elämän kummitusjuna: luurangot nauravat ja pilkkaavat saaden hengityksesi salpautumaan. Ne haluavat yliotteen sinusta; pelokkaasta, ahdistuneesta ja voimattomasta itsestäsi. Ne saavat sinut helposti uskomaan olevasi mitätön uhri. Ne uskottelevat sinulle, ettet voi vaikuttaa omaan elämääsi tapahtuneen jälkeen ja haluavat sinun kituvan kuin janoinen autiomaassa: yksin, unohdettuna ja kärsivänä. Ja voi, miten luurangot nauttivatkaan saadessaan sinut satimeensa!

Vain sinä itse pystyt parantamaan itsesi. Kukaan muu ei voi tehdä sitä. Eihän kukaan muu voi laihduttaakkaan puolestasi tai elää sinun elämääsi. MUTTA: tarvitset parantumiseen muiden apua. Yksin et selviä. Tarvitset rohkaisua ja muiden huolenpitoa. Tarvitset läheisen ihmisen, joka kiskoo sinut pois luurankojen otteesta. Tarvitset hymyn, joka hypnotisoi sinut takaisin elämään. 

Itsensä parantamisen matkalla vaikeinta on vihan käsittely. Viha on suunnaton voima, joka voi varastaa sielusi ja tehdä sinusta painajaisen itsellesi ja valitettavasti myös muille, jotka osuvat matkasi varrelle. Viha vie sinut mukanaan, jos annat sen viedä. Käsittelemätön viha muuttuu helposti katkeruudeksi elämää kohtaan. Pahimmillaan käsittelemätön viha saa ihmisen tekemään järkyttävän julmia tekoja. Siksi on niin tärkeää hakea apua tuskaansa.

Syvä osanottoni Vihdissä surmatun poliisin läheisille ja voimia jaksaa eteenpäin pimeydessä. Toivottavasti loukkaantunut poliisi toipuu ennalleen. Kiitos teille joka ikiselle poliisille arvokkaasta työstänne <3

Tänään

Tänään seison vahvasti omilla jaloillani ja elämäni on selkeämpää kuin koskaan aiemmin. Tiedän tarkasti mitä haluan ja aion uskaltaa toteuttaa haaveitani. Olen saanut valtavasti itseluottamusta lisää. Suuri kiitos kuuluu miesystävälleni Mikolle, joka kannustaa minua rohkeasti tarttumaan uuteen. Minulla ei ole ennen ollut hajuakaan, millainen hyvä parisuhde on. Nyt tiedän. On ihanaa herätä uuteen aamuun pelkäämättä hylätyksi tulemista. Hyvä suhde on tasapainoinen, eikä se tarkoita suinkaan tylsyyttä. Luottamusta, ettei toinen hylkää, vaikka joka päivä et olisikaan parhaimmillasi. Saan olla oma itseni ja uskallan kertoa noloimmistakin peloistani. Saan halauksen kun sitä eniten tarvitsen. Hylätyksi tulemisen pelko on ollut yksi suurimpia pelkojani. En ole aiemmin uskonut, että minuakin voi rakastaa omana itsenäni. Tosin en ole aiemmin ollut täysin oma itseni. Olen kätkeytynyt naamioiden taakse ja niitähän riitti, joka tilanteeseen omansa. 

Hylätyksi tulemisen pelko on ollut seuralaiseni jo pitkään. Aiemmissa seurustelusuhteissa ajoin miehet pois luotani, koska minun oli paha olla itseni kanssa. Pelkäsin, että teen saman virheen Mikon kanssa. Olin luotu sinkuksi, koska silloin olin onnellinen, minun ei tarvinnut kohdata läheisen ihmissuhteen tuomia haasteita. Taisin olla sitoutumiskammoinen. Aiemmat suhteeni ovat olleet riippuvuussuhteita. Mikon kanssa kaikki on niin erilaista, tämä on selkeästi rakkautta. Olemisen helppoutta, hengittävyyttä, iloista keveyttä. Helliä potkaisuja, kun meinaan palata kuoreeni. Ja ehdottomasti, ihania luontoelämyksiä: pöllöjen tuijottavia katseita, emolintujen onnea ja työntäyteistä ruuan hankkimista poikasilleen. Luonnossa on helppo päästä meditaatiotilaan, on vain se merkityksellinen hetki. Yhteenkuuluvuus luonnon kanssa. 

Hylätyksi tulemisen pelko nostaa enää harvoin päätään elämässäni. Nykyisin osaan käsitellä sitä ja se haihtuu kohdatessani sen. Enää en pelkää sitä. Tiedän, mistä se on tullut. Kohtaan sen rakkaudella. Olen myös oppinut rakastamaan itseäni hyvällä tavalla. Arvostan luonteeni ominaisuuksia, jotka tekevät elämästäni merkityksellistä. Etenkin olen oppinut arvostamaan herkkyyttäni, josta on tullut minulle suuri voimavara. Herkkyys antaa minulle myös vastaparinaan vahvuuden, joka kantoi minut vaikeuksien yli. Herkkänä sieluna elämä näyttäytyy minulle ihmeellisenä seikkailuna, kykynä vaistota asioita ja tunne-elämäni värikartta käsittää elämän kaikki sävyt. 

Elämäni on onnellista ja mielenkiintoista. Haluaisin päästä opiskelemaan ammattiin, jossa voisin käyttää kaikkia kykyjäni ja jonka tarkoitus vastaisi arvomaailmaani. Olen utelias elämää kohtaan, ja uskon, että elämä tulee antamaan minulle vielä paljon ja minulla on paljon annettavaa elämälle. Viestini muille raiskatuille on, että elämä voi olla kaunista myös kamalien kokemusten jälkeen. Se edellyttää, että kohtaat tunteesi ja tuskasi kasvoista kasvoihin. Pyydä rohkeasti apua muilta ihmisiltä, kukaan ei pärjää yksin täällä. Hylkää kusipäät. Ympäröi itsesi ihmisillä, jotka eivät arvostele sinua ilman syytä. Huomaat sellaiset kyllä, heidän seuransa saa sinut voimaan hyvin. Heidän ei tarvitse välttämättä edes puhua, he saattavat vain kuunnella ja antaa sinulle olkapään, jota vasten nojata. Heidän seurassaan on helppo olla. Ja usko, heitä on! Opi huomaamaan heidät.

Ensi askel avoimuuteen

Olin kiitollinen, että en seurustellut. Raiskaus olisi tuonut omat haasteensa parisuhteeseen. Minulla oli täysi työ itseni selviämisen kanssa, en olisi jaksanut enää tehdä töitä parisuhteen eteen. Kumppanini olisi jäänyt paitsioon pitkäksi aikaa. Seksielämäkään ei olisi ollut ensimmäisenä mielessäni. Halusin kuitenkin nopeasti raiskauskalvostani eroon. Raiskauskalvo on itse keksimäni sana raiskauksen jälkeiselle tunnekylmyydelle ja turtuneisuudelle. Tarkoitan sillä tilaa, jossa seksuaalinen ilo ja kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen ovat pakastettuina odottamassa auringon ensimmäisiä säteitä sulaakseen.

Kumppanista olisi varmasti tuntunut pahalta seurata tunneviidakossa räpiköimistäni ja hän olisi nähnyt lähietäisyydeltä minussa tapahtuneet muutokset. En olisikaan enää ollut sama nainen kuin aikaisemmin. Enkä tiedä olisinko sietänyt ketään niin lähellä itseäni, minusta olisi tullut kiukutteleva känkkäränkkä. Olisin varmasti sortunut helposti itsesäälissä rypemiseen. Sinkkuna en voinut turvautua valittamiseen, seiniltä en saanut vastakaikua :D Samalla kun tarvitsin toisten huolenpitoa, tarvitsin myös omaa tilaa ympärilleni voidakseni ajatella asioita ja kohdata tapahtuneen. Suojakuoreni tarvitsi oman hapekkaan tilansa ympärilleen. Toisen liiallinen läheisyys olisi ahdistanut minua. Olin itsekäs, keskityin vain itseeni ja toipumiseeni. Se oli välttämätöntä. Suhde olisi kaatunut mahdottomuuteensa. Raiskaustrauman lisäksi olisin joutunut käsittelemään kipeitä eron jälkiä. En usko, että kukaan olisi jaksanut vierelläni, vaikka olisi rakastanutkin minua.

Sinkkuus tarkoitti myös täydellistä itsenäisyyttä. Olin vastuussa vain itselleni. Se oli sekä helpottavaa että voimaannuttavaa. Rakastin, arvostin ja kunnioitin itseäni. Olin henkisen kasvuni matkalla. Minulla oli mitä parhaimmat matkakumppanit. Ystäväni olivat tärkeänä tukena ja auttoivat minua näkemään auringon pimeyden keskellä. He saivat minut nauramaan kyynelten läpi <3

Poliisi-Riku kertoi Lainvalvojien kuvaajan olleen paikalla tapahtumailtana. Riku kysyi, voitaisiinko ohjelmassa kuulla autenttiset hätäpuheluni. Taisin hetken miettiä, mutta vastaukseni oli "joo". Lainvalvojat on dokumentaarinen televisiosarja, joka seurasi Helsingin poliisilaitoksen väkivalta-, huume- ja joukkojenhallintayksiköiden sekä järjestys- ja koirapoliisin toimintaa. Sattumalta kuvaaja oli paikalla Pasilassa kyseisenä iltana tutkijapoliisien kanssa. Onnekseni, sillä kyseinen jakso oli rankkuudesta huolimatta  mielestäni laadukas ja mielenkiintoinen. Jaksossa nähtiin raiskaajani kiinniotto. Oli upeata seurata ammattilaisten työtä. 

Raiskauksen jälkeen toimin paljolti alitajuntani ohjaamana ja siitä lähtien alitajuntani on ollut tärkein neuvonantajani.  Muistan vieläkin puhelun, jossa kerroin Rikulle haluavani jotenkin vaikuttaa asioihin, mutta en varmaan pystyisi siihen. Rikun vastaus "kyllä sä pystyt!" ratkaisi kaiken. Koska en hävennyt raiskatuksi joutumistani ja halusin raiskaajani vastuuseen tekemästään, aloin vähitellen kypsytellä mielessäni ajatusta julkisesta oikeudenkäynnistä. Pohdin paljon seurauksia ja pelkäsinkin, mutta päätin seurata alitajuntani tahtoa. Liian usein raiskaukset lakaistaan maton alle ja niiden ympärillä leijailee syvän hiljaisuuden ja häpeän varjo. Halusin rikkoa omalta osaltani tuota hiljaisuutta ja puhumattomuutta.

Kuukausi raiskauksesta

23.11.2010 oli minulle merkittävä ja tärkeä päivä. Raiskauksestani oli kulunut tasan kuukausi. Olin edelleen levoton ja voimani eivät olleet palautuneet, mutta toisinaan nautin elämästä niin paljon, että melkein unohdin tapahtuneen. Itsekseni mietin voiko raiskattu tosiaan kaiken jälkeen olla onnellinen elämästään ja melkein hävetti, sillä minä olin. Väliaikaisesti tosin. Minusta pidettiin huolta ja minä osasin myös pyytää apua ja ottaa avun vastaan, se olikin minulle kuin huumetta. Päämääräni oli selkeä: aioin selvitä tapahtuneen yli, se oli ainut vaihtoehtoni. Olin kiitollinen ystävistäni, työkavereistani, hengittämisestä, elämästä, musiikista, tutkijapoliiseista, ympärilläni olevista voimaannuttavista ihmisistä. Raadollisuuden keskellä ihmettelin ja lumoonnuin, miten kaunis elämä oli. Ehkä vajosin kuvitelmissani satumaailmojen taikametsiin. Olin löytänyt sisäisen lapseni. 

Kyseisenä päivänä kävin myös sukupuolitesteissä. Työpaikkamme erikoislääkäri huolehti myös hepatiittirokotuksista. Afrikka on hepatiitin riskialueita. Tartunnan pelko oli todellinen. Entäpä jos raiskaajallani olisi ollut hiv ja hän olisi tartuttanut sen minuun? Siitä olisi tullut minulle ikuinen poltinmerkki ja olisin koko loppuelämäni kärsinyt raiskaajalta saamasta viruksesta omassa kehossani. Konkreettinen muistutus raiskauksestani. Haavani eivät olisi milloinkaan arpeutuneet vaan tuska olisi nakertanut minua epätietoisuutena taudin etenemisestä. Vaikka nykyinen lääketiede onkin kehittänyt vastalääkkeitä virukseen, pelko menehtymisestä olisi tullut olemaan läsnä jokaisessa loppuelämäni päivässä. Kaikista pahinta olisi ollut piikkilangalla kuorrutetun seksuaalisuuteni kohtalo. Seksin ilo ja nautinto olisi kuollut, varovaisuus olisi varmasti tappanut spontaaniuden ja leikkimielisyyden. Olisin vihan kyllästyttämä ja katkeroitunut. Jos olisin saanut tartunnan, miten olisin koskaan enää pystynyt sitoutumaan parisuhteeseen ja miten kumppani olisi suhtautunut minuun? Olisin ollut ylivarovainen pelätessäni tartuttavani viruksen rakastamaani ihmiseen. Iloisesta ja suurta nautintoa tuottavasta asiasta olisi tullut kärsimys, pelolla höystettynä. Olisin tuntenut olevani ikuisesti raiskaajani vanki, viruksen kahlitsema epätoivoinen nainen. Keskeinen ja erittäin tärkeä osa minusta olisi kuollut. Vasta 6.6.2011 sain vihdoin varmistuksen työpaikkamme erikoislääkäriltä: sekä hiv että hepatiitti olivat antaneet negatiivisen tuloksen. Oli juhlan aika! Helpotus!

Samana päivänä tapasin myös ensimmäistä kertaa traumaterapeuttini Kirsin. Puhelinkeskustelumme aikana tekemäni arviot saivat vahvistuksen. Lämminhenkinen, aito, huumorintajuinen, ns. "tavallinen" ihminen. Minulla oli vahva sisäinen tunne, että olin kohdannut ihmisen, jonka avulla kiipeäisin vaikka mihin. Tiesin toki, ettei terapeuttini yksin pystyisi nostamaan minua pinnalle, minun oli itse autettava siinä. Tiesin löytäneeni juuri itselleni sopivan matkakumppanin, jonka kanssa oli hyvä lähteä tutkimaan omaa sisintään. Myöhemmin tulen kertomaan terapiasta paljastamatta  kuitenkaan yksityiskohtia, koska ne kuuluvat mielestäni ammattisalaisuuksiin :)

Siirryin helmikuussa Ruoholahden citymarkettiin. Työkaverini ovat ottaneet minut hyvin vastaan. On ollut mielenkiintoista päästä uusiin ympyröihin, vaikka ensin alkuun en tiennyt aina minne olinkaan hissillä matkalla, haha. Olen oppinut paljon uusia asioita ja välillä mokannutkin. Ruoholahdessa on hyvä olla. Elämässäni on tasapaino, jota en tainnut koskaan kokea näin vahvasti ennen raiskaustani. Uskallan olla oma itseni, vihdoinkin.

Terapeutin valinta

Työpaikkamme psykologi ehdotti minulle traumaterapiaan menoa. Hän itse ei ollut erikoistunut traumaterapiaan. Psykologi kertoi minulle tärkeät faktat terapeutin valinnasta ja siitä, että terapeutin ja autettavan suhde perustuu luottamukseen ja vastavuoroisuuteen. Itselleni oli jo heti alusta alkaen itsestäänselvyys, että tarvitsin ammattiauttajan apua. Tarvitsin avaimet tunnelukkojeni käsittelyyn ja "ohjaajan" opastamaan ja auttamaan kivisellä tiellä kulkiessani. Tarvitsin terapeutin rohkaisua ja vähän "potkaisuakin" jatkaakseni elämääni ja toipuakseni parhaalla mahdollisella tavalla. Olin myös henkisesti valmis kohtaamaan itseni. Se tulisi olemaan vaikeinta toipumisessa. Ajattelin, että koska elämä oli kylvettänyt jo minut paskassa, niin seuraavaksi aioin kylpeä puhdistuksen lähteessä. 

Olen syvästi kiitollinen, että elämä antoi minulle parhaat "työkalut" selviytymiseen, parhaat ammattilaiset tukemaan hoipertelevaa matkaani. Ihmeitä tapahtui. Ihme oli myös se, että terapeutin ja terapiamuodon valinta oli minulle yllättävän helppoa. Silmänliiketerapia kiehtoi minua jollain vastustamattomalla tavalla. Ajattelin sen sopivan hyvin alitajunnalleni, koska ajattelin siinä olevan jotain samaa kuin unien näkemisessä. Unimaailmassa menemme toiseen todellisuuteen, kiehtovan salaperäistä. Uteliaisuuteni heräsi ja kuuntelin jälleen sydämeni ääntä. Sydämen ääni tarkoittaa minulle rauhallisen levollista varmuuden tunnetta. Sen vaan tietää, se on siinä. Sydämen ääni/vaisto on nykyisin tärkein tekijä tehdessäni päätöksiä. Luotan siihen täysin. Tälläkin hetkellä kuuntelen kun sydämeni ääni neuvoo minua ottamaan askeleen kohti suurinta unelmaani. Pitää uskaltaa sanoa toiveensa ääneen. Ihmeitä tapahtuu ja muut auttavat sinua matkallasi. Saat uusia matkakumppaneita. Ei lienee yllätys, että suurin unelmani liittyy raiskausaiheeseen. Ensimmäinen askel sitä kohti on jo otettu.

Silmänliiketerapia (Eye Movement Desensitization and Reprocessing, EMDR) on suhteellisen uusi hoitomuoto. Hoitomuodon kehittäjä, amerikkalainen Francine Shapiro, keksi sattumanvaraisesti menetelmän huomatessaan, että epämiellyttävien muistikuvien aiheuttama ahdistus väheni hänen samanaikaisesti liikuttaessaan silmiään nopeasti edestakaisin. Silmänliiketerapiassa terapeutti ohjaa potilasta tarkasti, turvallisuudentunteen säilyttäen, muistelemaan ahdistavaa tapahtumaa (desensitization = poisherkistäminen) sekä pohtimaan uudelleen itse tilannetta sekä siihen liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia ja ajatuksia (reprocessing = uudelleen työstäminen). Samanaikaisesti potilas liikuttaa silmiään edestakaisin esimerkiksi seuraamalla terapeutin kättä. 

Terapeutin löytämisessä minulla oli onnea. Kriteerinä valinnalleni oli tietenkin traumaterapeutin koulutus, EMDR- tekniikan käyttö ja se, että hän työskenteli myös nuorten parissa. Sitten vain valitsin listasta nimen ja soitin hänelle. Toisella kerralla tärppäsi. Minulle tuli vahva olo jo puhelimessa kuullessani Kirsin äänen. Sanoinkin hänelle jo silloin: "sinä olet minun terapeuttini". Vaistoni kertoi puheen ja äänen perusteella, että olimme heti ns. samalla aaltopituudella. Sain ensimmäisen ajan marraskuun loppupuolelle. Elämä hymyili minulle kaiken kauheuden keskellä.

Rekonstruktio

16. marraskuuta 2010 poliisi järjesti työpaikkani pukuhuoneessa rekonstruktion eli raiskaustilanne lavastettiin uudelleen mahdollisimman tarkasti niin kuin se oli mennyt itse raiskaustilanteessa. Halusin itse tehdä oman ns. "roolini" vaikka poliisi olikin varannut henkilöitä tekemään kaiken ja itse olisin vain näyttänyt miten kaikki oli tapahtunut, kääntänyt henkilöitä oikeisiin asentoihin ja kertonut suullisesti tapahtumien kulun. Tapahtumat valokuvattiin esitutkintaa varten. 

Halusin uskaltaa sukeltaa tuskani mereen, halusin muistaa tarkalleen, miltä epätoivoisuus tuntui, ajatuksissani ja kehoni tunnelukoissa. Halusin kokea uudelleen, miten kuolemanpelko teki läsnä olevan hetken eläväksi, miten jokainen soluni oli täynnä elämää. Muistaa, miten massiivisen raivoisa aggressiivisuuden aalto pyyhkäisi kiltteyden alleen. Ymmärtää rakastaa ja arvostaa itseään, tapahtuipa mitä tahansa. Halusin päästä jatkamaan elämääni. Sitä ennen minun oli uskallettava astua sisään portista, joka vei minut kolisuttamaan luurankojani, pelkojani, tunteitani, ahdistuksiani. Jännempi kuin mikään seikkailurata... Puhdistavan vapauttavaa, suosittelen.

Toivoin traumani ja tunnelukkojeni avautuvan. Koin oloni kuitenkin niin turvalliseksi poliisien seurassa, etteivät pelkoni ilmoittaneet itsestään. Veitsikin oli vain taidokkaasti kyhätty foliopahviversio. Tilanne ei tuntunut likimainkaan samalta kuin raiskaustilanne, oli jopa hauskaakin. Hyvä niin. Kokemus oli tärkeä sen luoman turvallisuuden tunteen vuoksi. Pukuhuoneessa aiemmin kokemani ahdistava ilmapiiri laantui. 

Samainen päivä oli myös ilon päivä: tärkeä todistuskappale eli pitkäteräinen keittiöveitsi löytyi. Poliisi etsi veistä tiedotteilla, joita levitettiin mm. taloyhtiöiden tiloihin raiskaajan pakoreitin läheisyydessä sekä tietysti paikallislehtien välityksellä. Poliisi oli etsinyt veistä tuloksetta. Mediatiedote tuotti tulosta: veitsi oli löydetty ja viety läheiseen päiväkotiin, koska löytäjä arveli veitsen olleen sieltä. Veitsen löytäjä huomasi poliisin etsivän veistä ja veitsi oli vielä tallessa päiväkodissa - kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen. Aivan uskomaton tuuri! Olisihan saattanut käydä niin, että veitsi olisikin heitetty roskiin. 

Myöhemmin raiskaajalle näytettiin rekonstruktiossa otetut valokuvat. Raiskaaja kommentoi itse näin: "Olen nähnyt unta tästä etukäteen, että minulle näytetään näitä valokuvia. Pelkäsin että näin tulee käymään, että näitä tapahtumia katsotaan valokuvina jälkikäteen. Onneksi tämä nainen jäi henkiin, ja kiitän tästä Jumalaa, että en sitä naista sinne tappanut. En tiedä, enkä ymmärrä, mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat menneet lopulta toisin, kiitän vain Jumalaa siitä, että nainen on yhä elossa. Haluan pyytää naiselta anteeksi. Muistan naisen vaatineen minua lopettamaan ja hän rukoili, että lopettaisin. En tiedä, miksi kuitenkin jatkoin."
 

Musiikin terapeuttista voimaa

Apulannan "Koneeseen kadonnut" oli minulle tärkein "voimabiisi". Olen aina ollut Apulanta-fani terävien ja moniselitteisten sanoitusten myötä. Varsinkin ensimmäisinä raiskaukseni jälkeisinä viikkoina en pystynyt keskittymään elokuvien katseluun, kotitöihin tai kirjojen lukemiseen. Fyysiset voimani olivat vähissä ja töissä kulutin loputkin energiastani. Keskittymiskykyni oli poissa ja kotona aikani kului joko netissä tai musiikkia kuunnellen. Kotona yksin ollessani en kyennyt ajattelemaan muuta kuin raiskaustani. Hyvä niin, tapahtunut oli käsiteltävä. Ymmärsin, miten ihminen on lopulta aika yksin elämän suurien kysymysten äärellä. Itsensä kohtaaminen onnistuu kuitenkin vain hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Kukaan muu ei voi elää elämääsi ja tehdä päätöksiä puolestasi. Tarvitsemme toki muiden tukea. Musiikki on minulle henkireikä ja pystyn sen avulla vaikuttamaan tunnetiloihini. Apulannan biisin myötä sain vihan tunteeni liikkeelle. 

"Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada, kulutettu, käytetty ruokkimaan ympyrää"
Olin joutunut seksuaalirikoksen uhriksi, olin siis kulutettu ja käytetty ollen vain kulutustavaraa raiskaajalleni. Ruokkimaan ympyrää merkitsi minulle seksuaalirikosten yleisyyttä.

"Luotettu ehkä liikaa siihen, että aika korjaa sen, minkä vuoksi nähtiin niin kovin paljon vaivaa, että hajalle saatiin se, mikä kauniiksi tarkoitettiin"
Raiskaus rikkoo uhrin seksuaalisen identiteetin ja vaatii uhrilta paljon, että voi tuntea myöhemmin seksuaalisuudesta iloa ja nautintoa. Raiskaaja saa hajalle uhrin käsityksen itsestään kaikin tavoin. On suuri työ koota itsensä uudelleen. Aika ei koskaan korjaa ihmisen sisälleen kätkemää häpeälliseksi kokemaansa asiaa. 

"Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää kehen sattuu ja kuinka paljon. Siitä kysymys enää tässä kai on kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa"
Nämä sanat merkitsivät minulle voimakasta vihan tunnetta, elämän raadollisuutta.  Näiden sanojen myötä makasin työpaikkani pukuhuoneen lattialla sidottuna alaruumis paljaana, raiskattuna. 

"Maailman pisimmät tunnit, niiden otteeseen jää kiinni, niitä kantaa loppuun asti"
Elämäni pisimmät tunnit vietin raiskaajani silmien alla epävarmana elämän jatkuvuudesta. En koskaan tule unohtamaan, mutta pystyn elämään tapahtuneen kanssa. Elämäni pisimmät tunnit olivat elämäni tärkein oppiläksy. Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä.

"Voi niin pitkälle jaksaa kuin itsellensä vakuuttaa"
Ihminen itse luo omaa elämäänsä omilla ajatuksillaan ja omalla asenteellaan. Ottamalla vastuun omasta elämästään, ihminen oppii arvostamaan itseään. Ei ole helppoa kääntää vihan ja raivon tunteita elämäntilanteen hyväksymiseksi. Katkeruus ja viha syövät ihmistä, anna niiden olla vain läpikulkumatkalla elämässäsi.

Viikko raiskauksen jälkeen

Ensimmäinen raiskauksen jälkeinen viikko oli vierähtänyt. Oli lauantai 30.10.2010. Kellon tullessa 18.30 elin uudelleen kauhun hetkeni ja ajattelin viikon takaisia tapahtumia. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan olisin lähtenyt laivalle kavereideni kanssa, mutta psykologin kanssa keskusteltuani peruin matkani. Jos olisin laivalla saanut paniikkikohtauksen, en olisi päässyt pois ja olisin kokenut turvattomuutta. Ja olisihan se ollut rankkaa myös kavereilleni. 

Onneksi sain viettää viikonloppua toisten ystävieni seurassa, sillä yksin kotona oleminen olisi ollut vaikeaa. Ystävieni luona nukuin hyvin ja minulla oli turvallinen olo. Sinä yönä en herännyt murehtimaan asioita vaan uneni oli virkistävän rentouttavaa. Tunsin syvää kiitollisuutta nukahtaessani ystäväni kissa vieressäni - kissaterapiaa. Ihan kuin se olisi vaistonnut ahdistukseni ja tuli lohduttamaan. Utelias elämännälkäni sai elintärkeää polttoainetta suoniinsa. Tankkini olikin lähes tyhjä ja tarvitsin lisää virtaa jaksaakseni muuttuneessa ja kuluttavassa arjessani. Elämän tragediat kuluttavat ihmisen voimavarastot minimiin ja pelkästään arjen askareista selviäminen on suuri haaste. Silloin ystävien huolenpito on elintärkeää. Ystäväni laittoi herkullista kanakeittoa ja jälkiruokana oli taivaallista omenapiirakkaa. Muistan vieläkin niiden maun suussani. Ruoka ei täyttänyt pelkästään vatsaani vaan myös sieluni oli ruokittu. Olin saavuttanut tasapainon ja levollisuuden olotilan ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen, kiitos ystävieni. Se antoi minulle voimaa jatkaa matkaani tietämättä määränpäätä.

Kotini oli suoraan sanottuna kuin sikolätti, tavarat jäivät siihen mihin ne kädestäni satuin laskemaan ja vaateröykkiö makuuhuoneen lattialla kasvoi kasvamistaan. Ruuanlaitto oli kaukainen haavekuva. Astianpesukoneen täyttökin tuotti ongelmia puhumattakaan tyhjentämisestä. Elämäni oli surunsekaista helvettiä. Tosin siihen mahtui mukaan myös timanttisia hetkiä. Keittiöveitseni hyppivät silmilleni ja yritin kesyttää niitä. Kilpailin veitsipelkoni kanssa yrittämällä pitää veistä kädessäni mahdollisimman kauan. Vaivoin pystyin leikkaamaan leipää. Lihan leikkaamista en voinut edes harkita: olisin varmaan yrittänyt tappaa jo kerran kuollutta kuvitellessani lihaa raiskaajan lihaksi. Sekavia ajatuksia. Pelkäsin piilossa olevia tunteitani, piilossa olevaa vihaani. Välillä kirosin yksinäisyyttäni, hetkessä olin puolestaan iloinen, ettei kukaan nähnyt minua kotonani ja minun tarvitsi jaksaa vain itseni kanssa. Yksinolo oli minulle välttämättömyys, minun oli pakko kohdata tuskani ja pelkoni. 

Ajatukseni poukkoilivat sekavista hallusinaatiotiloista älykkäisiin oivalluksiin itsestäni. En tuntenut tasaista keskitietä, vaan ajatukseni ja kehoni elivät joko ylihysteerisen taivaallisessa olotilassa tai sitten mustiakin mustemmissa mutalammikoissa. Kehoni sisällä oli suuri möykky patoutuneita tunteita ja välillä tunsin itseni eläväksi kuolleeksi. Miten kaipasinkaan tasapainoista rauhallista olotilaa! Kävin koko ajan ylikierroksilla tai sitten olin paikoilleni jähmettynyt robotti. Minun ei enää tarvinnut pelätä pahinta, se oli jo tapahtunut minulle. Vaikeinta selviytymisessä oli kohdata tunteensa ja oma paljas itsensä.

Oikeudenkäyntiin valmistautumista

Tarvitsin tietoa oikeudenkäynnistä ja sen vaiheista. Tiedontarpeeni vei minut Helsingin käräjäoikeuden sivuille ja imin ahnaasti kaikki tiedonmurut. Poliisit olivat toki myös jo alustavasti kertoneet istunnosta. Käräjäoikeus ei ollut minulle entuudestaan tuttu. En ollut koskaan aiemmin ollut oikeuden istunnoissa, en edes todistajana. Termistökin oli itselleni uutta. Äärettömän hullua, mutta toisaalta odotin oikeudenkäyntiä myös mielenkiinnolla, olin utelias näkemään miten oikeuslaitos toimii ihan omakohtaisesti. Ja samanaikaisesti pelkäsin ihan hirveästi tulossa olevaa oikeudenkäyntiä. Oikeudenkäyntiin oli kuitenkin vielä pitkä aika, tapaukseni oli vasta esitutkinnassa eikä ollut edennyt syyttäjälle. 

Minun oli myös valittava itselleni oikeusavustaja, joka hoitaisi tarvittavat paperiasiat ja tietenkin olisi puolustamassa minua oikeusistunnossa. Ensimmäiseksi mieleeni nousi Aarno Arvela, arvostettu ja kokenut asianajaja. Minulle oli julkisuudesta jäänyt hänestä hyvä vaikutelma. Ajattelin hänen tekevän työtään sydämellään ja jotenkin olin saanut hänestä kuvan, että hän oli aito ja lämmin ihminen. Hänet halusin avustamaan itseäni. Ja onneksi sain hänet, sillä arvostetulla lakimiehellä riitti varmasti töitä. En halunnut oikeussaliin itselleni tukihenkilöä koska ajattelin etten pystyisi silloin keskittymään ja pitämään ajatuksiani kasassa. Siitä tulisi jännittävä päivä ja tiesin jo valmiiksi keskittymiskykyni olevan lujilla. Ajattelin istuntoa ikään kuin urheilukilpailuihin valmistautumisena, toisten puhe ja läsnäolo voisi vaikeuttaa kuuntelemaan omaa sisäistä valmennuspuhetta itselleni. Tämä kertoo oudosta ajatusmaailmastani. Halusin kuitenkin tehdä kaiken itselleni parhaalla mahdollisella tavalla. Se, etten halunnut tukihenkilöä, kertoi siitä, miten paljon sain apua poliiseilta ja ammattiauttajilta. Vaikka jouduin tietenkin käsittelemään tapahtuneen oman itseni kanssa, mutta tosi harvoina hetkinä koin todella olevani täysin yksin. 

Minulle antoi suunnattomasti voimaa huomata, että sumuisiin ja tuskaisiin päiviini kuului myös hillittömiä naurukohtauksia ja suunnatonta kiitollisuutta elämäni jatkuvuudesta. Selviytyminen eteni pienin mutta varmoin askelin. Mielessäni olin päättänyt selvitä ja tahtotilani oli kuin vahva peruskallio. Otin elämäni omaan haltuuni ja samalla otin vastuun omasta selviytymisestäni. Olin alitajuntani automaattiohjauksessa. Uuden elämäni siemen oli istutettu kasvuvoimaiseen maahan ja siitä tulisi kasvamaan vahva ja sitkeä jalopuu. Olin selkeästi uhri, mutta en aikonut uhriutua. Itsesäälissä rypeminen ei ollut minun juttuni, ei ollut koskaan ollut. Ymmärsin toki, ettei kaikki välttämättä menisi toipumisessani niin kuin olin ajatellut. Uskoin kuitenkin vahvasti ajatuksen voimaan ja itseeni. Ja elämään.

Päivä kerrallaan eteenpäin

Raiskauksen jälkeiset päivät tuntuivat piinaavan pitkiltä eloonjäämistaisteluilta. Elämä oli riuhtaissut minut korkealta kallion kielekkeeltä alas kuoleman laaksoon. Adrenaliinin ja raivon valtaamassa hypyssä fyysisyys vaihtui henkisyydeksi, elämäni base-hypyksi. Elämä kysyi ja minä vastasin. En halunnut kuolla vaikka tuskani oli suunnaton. Elämä ei antanut minun kuolla. Elämällä oli vielä tehtäviä ja suunnitelmia varalleni. Se vain kokeili tahdonko tarpeeksi nähdäkseni auringonnousun. Se haastoi minut kiipeämään pohjalta uudelleen kallion kielekkeelle nähdäkseni auringon. Vastasin elämälle: "TAHDON".

Työkaverini laittoivat facebookkiin ns. voimahaliketjun. Tunsin syvää kiitollisuutta työkavereistani. Sain paljon voimaa selviytymiseeni ja jaksamiseeni tietäen olevani rakastettu ja tärkeä. Oli tullut aika avautua kokemuksestani työkavereilleni. Vaikka olenkin avoimen sosiaalinen, tapahtuneen puheeksi ottaminen tuntui vaikealta. En löytänyt sanoja ja pelkäsin järkyttäväni heitä lisää, varsinkin herkempiä. Enemmistö heistä oli nuoria ja mietin, miten traumaattista kaikki tapahtunut oli heillekin. Toisaalta ymmärsin, että vain avautumalla kokemastani pystyin antamaan heillekin avaimet tuskansa ja pelkojensa käsittelyyn. Työkaverini olivat huolissaan jaksamisestani. Eniten pelkäsin omia möläytyksiäni, joissa tuskani oli kiedottu mustan huumorin kaapuun. Huumori oli yksi tärkeimmistä keinoistani käsitellä tapahtunutta. Se oli ominaista itselleni. Ja kyllähän minä möläyttelin. Alkuun sain hämmentyneitä katseita. Myöhemmin nauroimme yhdessä. Ja tietenkin myös itkimme monet itkut. Työpaikalla välttelin siivoojien kohtaamista. Halusin olla näkymätön, ettei mikään saisi heitä huomaamaan minua. Käytävällä kohdatessamme välttelin katsekontaktia. Pelko oli läsnä. Halusin siitä eroon. 

Kotonani aika kului netissä. Etsin tietoja traumatilanteista ja raiskauksista ja luin ahnaasti kaiken vastaantulevan. Pettymyksekseni tarjolla oli todella vähän raiskattujen kokemuksia. Kaipasin selviytymistarinoita, pohdintaa uhrin näkökulmasta ja keinoja, joilla käsitellä tapahtunutta. Kaipasin oikeudenkäyntikokemuksia. Tajusin miten kipeän häpeällinen aihe raiskaus oli. Salainen ja mystinen. Jotain joka tapahtuu vain muille, ei itselle. Miten paljon onkaan seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuneita, jotka eivät ole kertoneet asiasta kellekään. Mietin miten kamalalta tuntuu pitää kaikki sisällään. Sellainen tuska ja viha nakertaa ihmistä sisältä ja muuttuu helposti katkeruudeksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän: ensimmäinen siemen avoimuuteeni kylvettiin tuolloin. 

Kiitollinen ja nöyrä elämää kohtaan. Spontaani ja intohimoinen syvällinen pohtija. Pieni ja haavoittuva tyttö aikuisen naisen vaatteissa. Peloton tuntemattomaan hyppääjä, joka ei edes ehtinyt katumaan virhevalintojaan. Vähän hullu uskaltaakseen elää itsensä näköistä elämää. Sosiaalinen erakko, joka rakasti elämäänsä sen kaikessa yksinkertaisuudessaan mutta runsaassa värikylläisyydessään. Köyhä rikas joka oli saanut ympärilleen ainutlaatuisia ystäviä. Sellainen minä olin ollut entisessä elämässäni. Vaikeatkin elämän kolhut olivat valmistaneet minut kokemaan kaikkein suurimman kolhuni.

Raiskaajan kuulustelu osa 4

3.11.2010 raiskaajan kuulusteluissa tapahtui käänne. Hän halusi tavata vankilapapin ja sen jälkeen hän tunnusti poliisille tekonsa. Näin hän kertoi kuulusteluissa: "Ihan alkuun haluan pyytää anteeksi kaikkea, mitä olen tehnyt. Haluan pyytää Jumalalta anteeksi, mitä olen tehnyt. Olen tosi pahoillani, mitä olen tehnyt, enkä voi ymmärtää sitä miksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt. Tämä nainen, joka siellä Citymarketissa oli, oli aina ollut hyvä ja iloinen sekä huomioinut minut tervehtimällä iloisesti. Tämä nainen oli hyvä nainen. Minun tehtäväni on siivota kaikki paikat tuolla kaupassa ja tein tätä työtä myös tuolloin lauantaina. Juuri tuona lauantaina otin veitsen kotoani ennen kuin lähdin töihin. Veitsen vein takkini sisällä. Minulle on kerrottu jo aiemminkin, mitä tämä nainen on poliisille kertonut. Nyt voin sanoa sen, että kaikki, mitä nainen on kertonut, on totta. Sanoin naiselle, että mikäli nainen ei anna rahojaan minulle, minä tapan hänet. Tällöin minä uhkasin tätä naista tällä veitsellä. Tällä veitsellä pakotin tämän naisen riisuuntumaan ja hänen henkeään uhkaamalla raiskasin hänet sinne pukuhuoneeseen. Nainen ei halunnut seksiä, mutta minä pakotin hänet siihen. Sidonnasta sanon, että nainen oli pitkään ja se, mitä olen kertonut, ei ole totta. En tarkalleen pysty muistamaan sitä aikaa, mutta nainen voi varmasti kertoa tämänkin niin kuin se on mennyt."

"En pysty selittämään sitä, miksi minä toimin tällä tavalla aina silloin tällöin. Minulla on paha olo, jolloin olen näitä pahoja asioita tehnyt. En juo viinaa, en käytä huumeita enkä ole hullu. En vain osaa kertoa, miksi olen näin tehnyt. Vuonna 2006, kun olin Espanjassa, meinasin hukkua tuolla tuolloin. Tämä aiheutti minulle sen, että aina toisinaan olen raiskannut jonkun. Toisinaan minulle tuli aina sellainen tunne, kun olin esimerkiksi kotona, että lähdin yöllä kävelylle ja etsimään uhria, jonka sitten raiskaisin. Näitä tapauksia on sattunut ulkomailla, mutta myös Suomessa. Olen tullut Suomeen puolitoista vuotta sitten. Kun olin vastaanottokeskuksessa, enkä tehnyt työkseni mitään, tällöin en tehnyt mitään tällaisia raiskauksia. Tämä tunne, että minun pitää raiskata joku, on nyt esimerkiksi Suomessa tullut silloin, kun olen ollut töissä ja lähtenyt kotiin. Tällöin tämä paha olo on pakottanut minut tällaiseen tekoon. Suomessa olen ollut töissä varmaan noin kahdeksan tai yhdeksän kuukautta, mutta tarkkaa aikaa en pysty muistamaan. Kysyttäessä vastaan, että kun olen Suomessa ollut töissä tuon mainitsemani ajan, tällöin en ole raiskannut ketään, vaikka se on ollut minulla usein ajatuksena."

Tekojen tunnustaminen helpotti oloani. Tosin en ollut hetkeäkään epäillyt, etteikö poliisi olisi saanut  totuutta  selville ennemmin tai myöhemmin. Miehen kertomuksista sai etsimällä etsiä totuuden siemeniä. En pystynyt nauramatta lukemaan mielikuvituksen kyllästämiä kuulustelukertomuksia. Miehen anteeksipyyntö ei merkannut minulle mitään. Pelkkiä sanoja. En usko vieläkään hänen ymmärtävän tekoaan, katumuksesta puhumattakaan. Hän suojelee mieltään kääntämällä tekonsa minun syykseni. Kun toimittaja kävi muutama vuosi sitten haastattelemassa häntä vankilassa, hän väitti minun halunneen seksiä.